Oppimisanalytiikka – osaamisprofiili – sidosryhmäwebinaari – osaamismerkit – oppijan parhaaksi – osaamisloikka. Hienoja sanoja toinen toisensa perään virtaa korviini ja sitä kautta tajuntaani. Istun kuuntelemassa erään nuorten ja opiskelijoiden pelastamiseksi kehitellyn hankkeen esittelyä.
”En ole opettaja enkä ohjaaja, olen valmentaja, joka valmentaa teidät huippusuorituksiin”, esitteli itsensä ysiluokkalaisille koulutukseen tutustujille eräs ammatillisen koulutuksen opettaja. Hienoja sanoja ja suuria lupauksia.
Katselen ympärilläni seisovaa oppilasjoukkoa, tulevia huippusuorittajia ja mietin, miten saisi lihaa luiden ympärille, miten kaikki hienot sanat ja suunnitelmat saisi muuttumaan käytännön elämäksi, sillä tyhjät sanat ja lupaukset eivät kauas kanna.
Ympärilläni seisovissa oppilaissa näen tulevia huippuammattilaisia, näen myös heitä, joiden työelämäkelpoisuuteen uskon täysin. Näen oppilaita, joiden kanssa teemme paljon töitä, mutta uskon työmme kantavan hedelmää ja vaikeuksien kautta he selviytyvät työelämään. Ja sitten näen heitä, joiden opiskelun eteen tekee töitä ainoastaan koulun henkilökunta ja joiden kohdalla usko tulevaan työkykyisyyteen ei ole korkealla.
Peruskoulun arjessa tunnen useammin olevani saappaat savessa kuin juhlakengissä huippuyksikössä. Korviini ei virtaa kauniita sanoja eikä kiitoksia, vaan liian paljon sensuroitavaa kieltä. Me valmennamme ”huippuosaajia” kannustamalla, kehumalla, avaamalla tehtäviä, mukauttamalla oppiaineita, muokkaamalla lukujärjestyksiä yms.
Ja kun kaikki mahdollinen auttamistyö on tehty, annamme osalle oppilaista sen armoviitosen todistukseen ja toivotamme hyvää jatkoa. Annamme armoviitosen, koska kaikki mahdollinen peruskoulussa annettava apu on annettu ja ilman peruskoulun päättötodistusta tässä maassa on vailla tulevaisuutta.
Toimimme oppilaan parhaaksi pyörittämällä melkoista pehmonalleosastoa. Samaan aikaan, kun me pehmoilemme peruskoulussa, työmarkkinoilla pyörivät alati kovenevat teräsmieskisat. Annamme positiivista palautetta siitä, että oppilas jaksaa tulla ajoissa kouluun, ottaa kynän käteensä tai avata tietokoneen. Työnantaja tuskin kiittää työpaikalle saapumisesta, haalarin päälle pukemisesta tai koneen avaamisesta, moni ei kehu edes hyvin suoritetusta työstä.
Pehmeän ja tasa-arvoisen peruskoulun ja kovenevan työelämän välillä on valtava kuilu. Opettaja joutuu varomaan jokaista sanaansa ja liikettään, ettei edes vahingossa pahoittaisi kenenkään mieltä ja sitten nämä kullanmurut siirtyvät jonain päivänä työelämään, jossa mennään vahvimman ja äänekkäimmän ehdoilla. Missä on työelämän kauniit sanat ja suuret lupaukset, peruskoulussa niitä on jo liikaa.
