”Ei duunarin pojasta tule herraa”: sanoi isä pojalleen noin puolivuosisataa sitten, kun poika olisi halunnut pyrkiä keskikouluun. Se keskustelu oli nopeasti käyty, jos sitä edes keskusteluksi voi sanoa, pojan opiskelutoiveita ei paljon kuunneltu eikä lukemiseen kannustettu. Ja niin duunarin pojasta tuli duunari. Isä johdatti herkän ja lukuhaluisen poikansa ”tosimiesten” työelämään, johon poika ei koskaan kunnolla sopeutunut. Kansalaiskoulun pojat olivat liian karskia seuraa pojalle, mutta hän kehitti omat selviytymiskeinonsa ja kahlasi läpi pakolliset kouluvuodet haaveillen edelleen keskikoulusta, johon hän ei koskaan päässyt. Ainoa ammatinvalintaohje, jonka isä antoi pojalleen tämän hakiessa ammattikouluun oli: ”Pääasia, että on töitä,” ja hän tarkoitti miesten töitä. Sellaisia töitä, joihin ei tarvinnut käydä turhia kouluja. Pojasta tuli duunari, jonka lukuhalut eivät koskaan loppuneet vaan hän etsi omat tiensä toteuttaa opiskeluhalujaan.
Duunarin poika valmistui ammattikoulusta ja aloitti työelämän. Vuosien varrella syntyi uusi duunarin poika, isänsä kaltainen herkkä ja oppimishaluinen. Poika rakasti kirjoja, hän luki eläimistä ja erilaisista maista kertovia kirjoja, hän luki avaruuskirjoja ja mietti sääilmiöitä ja lukemansa hän piirsi paperille ja kirjoitti tarinoiksi. Pojan tiedonjano oli pohjaton ja isä lähti poikansa kanssa tutkimusmatkalle tiedon ihmeelliseen maailmaan. Yhdessä he tekivät miesten töitä ja samalla keskustelivat. Kalastusretkellä heille ei riittänyt pelkkä kalansaalis, vaan he halusivat selvittää kaiken saatavilla olevan tiedon kaloista ja eri vesistöistä. Halonhakkuussa heille ei riittänyt pelkät korkeat puupinot, vaan he kehittelivät omia laskutehtäviään puupinojen mitoista ja tilavuuksista. Lomamatkoilla he perehtyivät paikkakuntien ja maiden historiaan, kulttuuriin, kieleen, kaikkeen mahdolliseen. Pojan käydessä koulua isä luki kaikki pojan koulukirjat ja keittiön pöydän ääressä käytiin monta mielenkiintoista keskustelua.
Duunarin poika ei joutunut enää karskien kansalaiskoulun poikien hampaisiin eikä hänen tarvinnut haaveilla keskikoulusta, sillä peruskoulu turvasi hänen koulumahdollisuutensa. Mutta kova oli poikien maailma peruskoulussakin ja sielläkin piti kehitellä omat selviytymiskeinonsa. Poikien maailmassa ei kerätä meriittejä tiedoilla eikä tarinoilla ja niin poika piti tietonsa, piirustuksensa ja tarinansa itsellään. Onneksi oli isä, jonka kanssa saattoi jakaa asioita ja mielenkiinnon kohteita. Vapaus oppimiseen alkoi peruskoulun jälkeen.
Poika oli useana kesänä kesätöissä isänsä työpaikalla, miesten töissä ja miesten maailmassa. Hän kuunteli miesten puheita siitä, kuinka hyvin elämässä on pärjännyt ilman kouluja eikä hänellä ollut aikomustakaan pärjätä ilman kouluja. Onneksi isä oli toisenlainen duunari. ”Tosimiesten” työt pelottivat duunarin poikaa yhtä paljon kuin ne olivat aikanaan pelottaneet hänen isäänsä. Onneksi hänellä oli mahdollisuus valita tiensä toisin kuin isällään oli ollut. Nähtäväksi jää, mihin se tie vielä johtaa.
Kuinka paljon tässä maassa on niitä poikia, joiden mahdollisuudet innostua opiskelusta ovat rajalliset peruskoulusta ja sen tuomista mahdollisuuksista huolimatta? Teoriassa mahdollisuudet ovat olemassa, mutta käytännössä ne ovat edelleen monien kohdalla rajatut. Pehmeistä puheista huolimatta poikien edellytetään edelleen olevan poikia ja perinteinen miehen malli saattaa monelle pojalle olla pelottava. Kympin pojat selviävät ja löytävät tiensä, sillä heillä on paljon mahdollisuuksia. Fyysiseen työhön kykenevät käytännön pojat selviävät ja löytävät paikkansa työelämässä. Mutta entä ne tavalliset ja herkät pojat, joiden lukuinto tai -kyky ei riitä korkeakoulutukseen ja joita raskas fyysinen työ pelottaa, ne pojat, jotka haluaisivat tehdä jotain tavallista työtä kohtuullisella palkalla ja kohtuullisella rasituksella. Enää emme sano ääneen, että duunarin pojasta ei tule herraa, mutta asenteissamme ajatus elää edelleen. Miehen malli on niin kapea ja miehen työ niin rajattu, että osa pojista ei mahdu sille tielle, vaan putoaa ojan puolelle. Emme välttämättä tarvitse helpompia teitä, vaan tarvitsemme leveämpiä ja useampikaistaisia teitä. Perheissä tarvitaan keskusteluja oppimisesta ja kaikista mielenkiintoisista ilmiöistä keittiön pöydän ääressä.
