Eve Hietamies kirjoitti Apulehteen n:o 36 jutun otsikolla ”Takaisin kouluun”. Hän kertoo olevansa entinen ongelmaoppilas, koululintsari ja koulupudokas. Hänen omat koulumuistonsa olivat huonoja, nyt hän halusi tutustua nykykouluun ja vietti viikon Helsingin Vesalan peruskoulussa. Tutustumisensa aikana hän jutteli opettajien ja oppilaiden kanssa sekä seurasi oppitunteja. Juttunsa lopussa hän totesi: ”koulu on muuttunut”. Kaikki suomalaiset ovat käyneet koulua ja jokaisella on koulusta omat mielipiteensä omien koulumuistojen pohjalta. Näiden subjektiivisten muistojen perusteella monet ihmiset myös arvioivat nykykoulua tietämättä sen tarkemmin, mitä peruskoulussa nykyisin tapahtuu. Kiitos Eve Hietamiehelle siitä, että hän lähti selvittämään, millainen paikka on peruskoulu vuonna 2017.
Isovanhempani olivat syntyneet 1900-luvun alussa ja olivat kouluiässä Suomen itsenäisyyden alkuvuosina. Heillä ei ollut mahdollisuutta käydä koulua neljää kansakouluvuotta pitemmälle, joten koulunkäynti jäi unelmaksi. He toteuttivat unelmaansa kouluttamalla omat lapsensa eli minun vanhempani niin pitkälle kuin pystyivät. Isäni äiti piti huolen siitä, että pojasta tuli ylioppilas. Isäni koulumuistot ovat eräänlaisia kauhutarinoita, joita hän on kertonut meille lapsilleen. Opettajien valta oli ehdoton ja he käyttivät valtaansa yleensä hankaloittaakseen oppilaiden elämää. Oppilaiden ainoa mahdollisuus oli alistua opettajien vallan alle. Vaikka isäni on opiskellut korkeakoulututkinnon, hänen puheissaan on omien kokemustensa pohjalta ollut tietty kouluvastaisuus. Hän rohkaisi meitä kyseenalaistamaan opettajien toimintaa. Omat koulumuistoni ovat pääasiassa hyviä. Olin innostunut oppilas, opettajat olivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta mukavia ja kavereitakin minulla riitti. Olen samaa ikäluokkaa kuin Eve Hietamies ja muistan kyllä, että koulussa ei hyväksytty ongelmaoppilaita, heitä siirrettiin apukouluun ja tarkkailuluokille, muutamat jopa erotettiin koulusta. Ongelmat siivottiin ulos luokasta ja tällä tavalla luokissa säilyi työrauha. Ongelmaoppilaat saivat selvitä omillaan. Lasteni kouluaika oli jo toisenlaista. Opettajien kanssa pystyi puhumaan ja he olivat yhteydessä myös meihin vanhempiin. Paljon on muuttunut satavuotisen Suomen historiassa.
1910-luvulla syntyneet isovanhempani unelmoivat mahdollisuudesta käydä koulua, joka oli silloin harvojen ja valittujen etuoikeus. 1930-luvulla syntyneet vanhempani unelmoivat koulusta, jossa oppilaiden hyvinvointi olisi ollut tärkeää ja ääni olisi tullut kuuluviin. Me 1960-luvulla syntyneet unelmoimme koulusta, jossa kaikille oppilaille olisi annettu samat opiskelumahdollisuudet. Koulu erotteli tehokkaasti jyvät akanoista. Sitten tuli peruskoulu ja edellisten sukupolvien unelmat toteutuivat. Peruskoulukaan ei ole ongelmaton, nykyoppilaat unelmoivat koulusta, jossa ketään ei kiusattaisi. Tämän päivän koulussa ei ole ongelmaoppilaita, mutta on suuri joukko oppilaita, joilla on monenlaisia oppimiseen ja omaan elämään liittyviä ongelmia. Me emme siivoa ongelmia ulos luokasta, vaan pyrimme mahdollisuuksiemme mukaan löytämään jokaiselle oppilaalle hänen tarvitsemaansa tukea ja apua. Meillä on peruskoulu, jossa jokainen lapsi ja nuori saa opiskella ja jokaiselle pyritään turvaamaan mahdollisuudet jatkaa opiskelua peruskoulun jälkeen.
Opettajan työ ja asema koulussa on myös muuttunut. Ollessani itse oppilaana yli 40 vuotta sitten, opettajille ei haistateltu, heitä ei paljoa haastettu eikä heille ivailtu. Välitunneilla opettajat istuivat tupakansavuisessa opettajanhuoneessa eikä sinne uskaltanut mennä, ellei ollut aivan pakko. Tässä suhteessa me nykyopettajat olemme kovemmalla kuin silloiset kollegamme. Työssämme otamme paljon vastaan lasten ja nuorten pahoinvointia ja elämäntuskaa eikä suuri osa siitä tule koulusta vaan kotoa tai vapaa-ajalta. Omana kouluaikanani emme jutelleet opettajien kanssa myöskään hyvässä mielessä. Pidin monista opettajistani ja olisin hyvin voinut jutella heidän kanssaan, jos sellainen olisi ollut tapana. Tässä suhteessa meidän nykyopettajien työ on paljon rikkaampana kuin silloisilla kollegoillamme. Meillä on etuoikeus seurata suurta joukkoa lahjakkaita, innokkaita ja terveen itsetunnon omaavia nuoria. Saamme olla jakamassa myös hyvinvoivien lasten ja nuorten elämää. Opettajan työssä on hienoa juuri se, että saa olla mukana nuorten elämässä sekä hyvässä että pahassa. Me emme elä opettajanhuoneen kuplassa, vaan me teemme töitä yhdessä oppilaiden kanssa.
Eräs ysiluokkalainen oppilas kertoi minulle, että taisteltuaan kaksi vuotta koulua ja opettajia vastaan hän oli nyt väsynyt taisteluun. Taistelun sijaan hän oli ryhtynyt opiskelemaan ja huomannut, kuinka kadoksissa ollut opiskelumotivaatio oli löytynyt. Yht´äkkiä tylsät tunnit olivatkin mielenkiintoisia. Peruskoulun viimeisellä luokalla hänestä tuli entinen ongelmaoppilas. Tällaiset kohtaamiset ovat helmiä nykyopettajan arjessa. Kuunneltuani kaksi vuotta hänen kiukutteluaan, onnen tunne on uskomattoman suuri tuon keskustelun jälkeen. Ongelmat oli hoidettu ja taistelut taisteltu, nyt oli aika ryhtyä opiskelemaan. Eve Hietamies totesi jutussaan, että todennäköisesti nykykoulussa olisi kyetty auttamaan hänenlaistaan ongelmaoppilasta. Onneksi me kykenemme auttamaan monia nuoria. Koulu on muuttunut.
