”Opetin yhdeksäsluokkalaisia, jotka lukivat kuin kolmasluokkalaiset:” muistelee kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Natalie Goldberg kirjassaan Lukeva mieli. Lukuvuoden lopussa hän mietti, että oppilaiden lukemisen taidot olivat varmasti kohentuneet, mutta loman koittaessa he tuskin kirmaisevat lähikirjastoon hakemaan lomalukemista vaan keskittyvät täysin muihin asioihin. Viimeisten oppituntien suunnitteleminenkaan ei innostanut ja niinpä hän jätti ne suunnittelematta. Hän otti oppitunnille romaanin, jota oli itse lukemassa ja tunnin alkaessa hän istui opettajanpöydän ääreen lukemaan. Oppilaiden tullessa luokkaan hän ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota, vaan luki keskittyneenä omaa kirjaansa. Vähän aikaa odoteltuaan oppilaat kysyivät: ”Hei, neiti Goldberg, mitä me tehdään?” Hän vastasi, että nyt on lukutunti ja me luemme jatkaen omaa lukemistaan. Oppilaat jatkoivat kyselemistään: ”Eikö sinun pitäisi opettaa meitä, koska olet opettaja?” Hän vain jatkoi lukemistaan ja oppilaat vaativat, että hänen kuuluu opettaa heitä, koska hän on opettaja. Lopulta hän vastaa yrittäneensä koko lukuvuoden opettaa ja innostaa heitä lukemaan onnistumatta siinä ja tulleensa nyt siihen tulokseen, että koko opettaminen on turhaa, hän ei voi siirtää omaa innostustaan oppilaisiinsa.
Goldbergin tunne on varmaan tuttu jokaiselle peruskoulun opettajalle. Miten opettaa ja innostaa oppilaita, jotka keskittävät kaiken murrosikäisen tarmonsa vastustaakseen oppimista ja innostumista, jotka jaksavat päivittäin muistuttaa itseään, luokkatovereitaan ja opettajiaan siitä tosiasiasta, että koulu on p*****stä ja opettamasi asia aivan turhaa. Lukuvuoden viimeisten oppituntien suunnitteleminen on iso haaste jokaiselle opettajalle. Viimeisellä tunnilla pitäisi tehdä jotain hauskaa, koska se on viimeinen tunti eikä kukaan halua enää opiskella, mutta jos suunnittelet tunnille jotain hauskaa, kukaan ei haluakaan tehdä sitä, koska se on aivan turhaa ja parempi olisi ollut jättää tunti pitämättä. Goldbergin ratkaisu tehdä viimeisellä tunnilla jotain, mikä hänestä itsestään on hauskaa, on hieno ja kokeilemisen arvoinen. Ehkä ratkaisu ei toimi, mutta ei ole moni muukaan ratkaisu toiminut.
Opettajan oma innostus opetettavaan asiaan on ensiarvoisen tärkeää. On mahdotonta innostaa oppilaita lukemaan, jos ei itse viitsi lukea mitään. Lähtökohtaisesti jokaisella opettajalla on innostus omaan asiaansa, koska hän on aikoinaan hakeutunut opiskelemaan kyseistä alaa. Yläkoulun opettajia joskus jopa syytetään siitä, että he ovat vain innostuneita omasta aineestaan eivätkä yhtään oppilaistaan, mutta juuri se innostus omaan aineeseen on heidän vahvuutensa. Koulussa ei vain osata tarttua siihen vahvuuteen ja surullisinta on, että koulu saattaa jopa tappaa opettajan innostuksen. Kaiken koulun uudistamisen keskellä pitäisi myös miettiä, miten opettajien innostus asiaansa saadaan säilymään. Jos innostuneelle opettajalle käy niin, että vuosien kuluessa oman aineen sijasta lopulta työssä kiinnostaa vain tilipäivä ja loma-ajat, työpaikalla on jotain mennyt pieleen. Työstään innostunut opettaja on koulun voimavara, heitä ei kannata menettää.
Goldberg sai oppilaissaan aikaan myönteisen oppimiskokemuksen hyvin yksinkertaisella tavalla, lukemalla ääneen. Kaiken digihuuman ja ilmiöoppimisen keskellä olemme unohtaneet yksinkertaiset ja merkittävät asiat, kuten opettajan ja oppilaan kohtaamisen ja tarinoiden voiman. Helsingin Sanomat uutisoi (4.12.2017) kansainvälisen konsulttiyritys McKinseyn tekemästä Pisatulosten ja -taustatietojen analyysistä, jonka mukaan oppilaiden käyttämät digilaitteet olivat yhteydessä heikompaan koulumenestykseen. Tutkimustulokset koskivat nimenomaan oppitunneilla käytettäviä digilaitteita, ei opettajien tai oppilaiden käyttämiä digilaitteita tuntien ulkopuolella. Monella oppitunnilla digilaitteet ovat liian hallitsevassa roolissa, ne syövät opettajan innostuksen, poistavat vuorovaikutuksen ja asiasisällön sijasta suuntaavat ajatukset laitteiden ja ohjelmien toimivuuteen. Digiopetusta pitäisi käyttää tunneilla vasta sitten, kun ne palvelevat opetettavaa asiaa eivätkä ole itsetarkoitus. Kone ei korvaa asiansa osaavaa ja asiastaan innostunutta opettajaa.
Miten päättyi alussa kuvailemani Natalie Goldbergin oppitunti? Hän oli lukenut oppilailleen ääneen ja kertonut tarinan kirjailijan elämästä, kun kello ilmaisi tunnin päättyneeksi. Lähtiessään oppilaat kysyivät: ”Luetko meille huomenna?” ja hän vastasi välinpitämättömästi: ”Itse asiassa olen huomenna varmaan väsynyt. Aion lukea tänään myöhään. Ehkä teidän täytyy lukea minulle.”
