On syyslukukauden ensimmäinen koulupäivä vuonna 1970. Takana on ihana kesäloma, mutta edessä vielä ihanampi kouluvuosi. Olen niin odottanut koulun alkua, kavereiden näkemistä, uusia ja ihania koulukirjoja ja kaikkia mielenkiintoisia asioita, joita koulu tuo tullessaan. Elän onnellista lapsuutta.
Tuosta päivästä on 50 vuotta, seison saman koulun pihalla, muistot ja tunnelmat palaavat hyvin elävinä mieleen. Silloin oli edessä ainutkertainen lukuvuosi, viimeinen vuoteni kansakoulussa. Rakastin luokkaani, opettajaani, kavereitani ja uusien asioiden oppimista. Seuraavana syksynä aloitin oppikoulussa.
Sen jälkeen on tullut monia ainutkertaisia vuosia, ensimmäisiä ja viimeisiä monessa eri koulussa ja oppilaitoksessa. Kaikki ne vuodet ovat osa henkilökohtaista historiaani.
Opettajana lukuvuodet seuraavat toisiaan. Jokainen uusi lukuvuosi on kuin tyhjä paperi, siihen on mielenkiintoista alkaa kuvaamaan uusia asioita. Lukuvuodet eivät kuitenkaan enää ole ainutkertaisia, ne tulevat ja menevät, oppilaat vaihtuvat, mutta jokaisen ikäluokan kanssa toistuvat samat rutiinit.
Siksi on hyvä palata ajatuksissaan niihin omiin ainutkertaisiin lukuvuosiin. Minun jokavuotinen rutiinini on oppilaille ainutkertainen lukuvuosi. Jokainen aloittaa elämässään yhden kerran ensimmäisen luokan, seitsemännen luokan tai sitten sen viimeisen yhdeksännen luokan. Minä opona olen osa hänen ainutkertaista lukuvuottaan.
Tämä lukuvuosi 2020–2021 on kuitenkin ainutkertainen myös minulle. Tämän lukuvuoden alussa jännitän asioita, joita en ole koskaan ennen joutunut jännittämään. Miten kykenen luomaan läheisen suhteen uusiin seiskoihin, kun koko ajan pitää korostaa fyysistä välimatkaa. Yksi pieni virus tekee tästä lukuvuodesta ainutkertaisen meille kaikille.
Edessäni on jälleen uusi lukuvuosi, tyhjä paperi. Haluaisin täyttää sen paperin kauniilla väreillä ja sanoilla. Toivon, että se ei minusta tai kenestäkään meistä riippumatta täyty tummilla sävyillä.
Valtakunnan päättäjät lupaavat, että kouluun voi palata turvallisin mielin. He lupaavat jotain, mitä eivät kykene takaamaan. Korona ei kysele lupaa Suomen tai maailman päättäjiltä. Se elää omaa elämäänsä.
Tiedän, että syksyllä 1970 vanhempani lähettivät minut ja pikkusiskoni rukoillen koulutielle. Maailmani oli silloin turvallinen, en osannut pelätä mitään kovin mullistavaa, pelkäsin hammaslääkäriä ja makkarakeittopäiviä.
Nyt syksyllä 2020 lähden rukoillen tähän ainutkertaiseen lukuvuoteen. Toivon, että oppilaitteni ei tarvitse aloittaa lukuvuottaan pelon vallassa. Me viranomaiset teemme parhaamme turvataksemme tämän lukuvuoden turvallisen opiskelun, mutta meidän mahdollisuutemme ovat rajalliset. Viime kädessä luotan kuitenkin enemmän Jumalan varjelukseen kuin yhteenkään ihmiseen. Hänen mahdollisuutensa ovat rajattomat.
