Hän oli kävelemässä töistä kotiin. Päivä oli ollut kiireinen, juuri sellainen, kuin hän oli odottanutkin. Viimeisinä päivinä ennen joulua kaupan kassalla ei lepäilty. Asiakkaita tuli tasaisena virtana ja kassakoneet käyttäjineen tekivät työtä tauotta. Kauppiaat tekivät parhaillaan vuoden parasta tiliään. Tässä kotimatkalla mielessä liikkuivat monenlaiset ajatukset ja työpäivän kokemukset.
Hän käveli läpi sumuisen harmaan kaupungin, jouluvalot loistivat kauniisti mustan asfaltin yläpuolella. Siellä täällä näkyi pieniä, likaisia lumikasoja muistona parin päivän takaisesta lumisateesta. Vaikka maa oli musta, ilma harmaa ja lämpötila plus-asteilla, kaikkialla näytti kuitenkin jouluiselta.
Hän oli katsellut kaupan kassalla onnellisen näköisiä nuoria pareja. Oli ollut aika, jolloin hän oli vielä uskonut löytävänsä oman rakkaan, mutta vuodet olivat kuluneet ja hän oli yhä yksin. Yksinäisyys oli alkanut jo peruskoulussa. Ei häntä kiusattu, kukaan ei vain kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Eikä hän herättänyt ihmisten huomiota edelleenkään. Hän vain oli käynyt koulunsa tunnollisesti ja nyt hän teki työnsä tunnollisesti ilman kiitoksia.
Lapsena ei ollut kavereita, nuorena ei ollut kavereita eikä nyt ollut seurustelukaveria. Ja jos jäi osattomaksi seurusteluasioissa, jäi osattomaksi myös vanhemmuudesta. Hänen kassallaan oli maksanut ostoksensa nuori perhe, jonka ostoskorissa oli ollut yksi mikropizza ja lukematon määrä olutta. Pieni poika odotti vanhempiensa keskellä pizzaansa katsellen häntä suoraan silmiin. Se katse satutti. Voi, kuinka mielellään hän olisi joskus pienen lapsen vanhempi, mutta niin pitkälle hän ei uskaltanut edes ajatella.
Ei kassatyö ollut ollut hänen unelmansa, jotenkin hän vain oli päätynyt kauppaan ja jäänyt sinne. Työkavereina oli paljon opiskelijoita ja erilaisia pätkätyöläisiä. He hankkivat lisätuloja kaupan työllä ja samalla suunnittelivat tulevaisuutta muualla. Hänkin haluaisi suunnitella tulevaisuuttaan muualla, jos vain rohkeus ja itseluottamus riittäisi tekemään asialle jotain. Usein hänestä tuntui siltä, että toiset oli luotu menestymään, ei häntä. Jospa ensi vuonna kuitenkin uskaltaisi yrittää jotain.
Hän oli kotimatkallaan saapunut kirkon luokse. Se loisti niin kauniina jouluvalaistuksessaan, että hänen oli suorastaan pakko pysähtyä ihailemaan tuota lähes taivaallista näkymää. Mieleen muistuivat jouluevankeliumin sanat: ”heille ei ollut tilaa majapaikassa”. Juuri siltä hänestä nyt tuntui, hänelle ei ollut tilaa tässä joulussa, hän oli jäänyt osattomaksi ja syrjäytetyksi elämän kilpajuoksussa.
Siltäköhän Jeesuslapsestakin tuntui. Kaikki olivat menneet ohi, vaikka oli hänen juhlansa. Syksyn aikana oli puhuttu niin paljon joulun kristillisyydestä ja siitä, kuinka paljon se sai näkyä. Joulussa ei siis enää ollut tilaa päivänsankarille.
Hän jatkoi matkaansa kohti pientä kotiaan, kerrostaloyksiötä, joka oli hänen oma, turvallinen tallinsa. Maria ja Joosef löysivät yöpaikan tallista, hän omasta yksinäisestä yksiöstään. Kotona hän tekisi iltatoimensa ja laittaisi itsensä nukkumaan jaksaakseen huomenna lähteä töihin palvelemaan jouluasiakkaita. Hän oli tämän päivän paimen laitumellaan, pienipalkkainen työntekijä, joka löysi joulun lapsen tallista. Ja niin hänen pienen yksiönsä täytti joulun rauha ja valo. Hän ei ollutkaan enää osaton, vaan hänellä oli aivan oma paikkansa seimen äärellä. Tästä hän lähtisi eteenpäin.
