Harmaana tammikuisena päivänä lähdin kävelemään kaupungilta kotiin. Lähtiessäni mietin, että näitä harmaita ja märkiä päiviä on ollut aivan liian paljon, saisivat jo loppua. Aurinko ei ole paljon olemassaolollaan meitä suomalaisia muistanut, liekö unohtanut kokonaan tämän osan maapallosta. Mikä avuksi tähän jatkuvaan harmauteen?
Sitten mieleeni muistui koulumatka pienenä kansakoululaisena kauan sitten, edessäni oli reilun neljän kilometrin kävelymatka, siis sama kuin oli ollut koulumatkani. Päätin ajatuksissani siirtyä pienen koululaisen maailmaan ja kulkea kuten kuljin koulumatkalla puoli vuosisataa sitten.
Vauhtia pitäisi hidastaa ja ryhtyä uteliaana tarkkailemaan kaikkea mahdollista. Niinpä kuljin hitaasti, pysähtyen välillä katselemaan ympärilleni. Vieressä oleva järvi näytti houkuttelevalta, päätin poiketa kadulta ja kävellä järven rantaan. Vedenpinnalla oli hauraan näköinen jääpeite ja pitihän sitä kokeilla, kuinka hauras. Otin kiven ja heitin sen jäälle, pieni kivi jäi jään pinnalle, joten otin vähän isomman ja totesin, että nyt jää petti. Jää petti kiven alta, mutta silti jään pinnalla näkyi jonkun eläimen jalanjäljet, siinäpä mietittävää pikku aivoille.
Palattuani jalkakäytävälle kuului hälytysajoneuvojen ääni ja kaksi paloautoa viiletti ohitse. Pysähdyin seuraamaan niiden menoa kunnes ne hävisivät näkymättömiin miettien samalla kaikkia mahdollisuuksia, mihin tilanteeseen ne saattaisivat olla menossa.
Näiden pysähdysten jälkeen lähdin hitaasti kävelemään. Kiireiset ihmiset viilettivät ohitse ja minä mietin, että onko heillä kaikilla oikeasti kiire vai onko se vain nykyajan elämäntapa. Kävellessäni halusin tallata jokaisen jalkakäytävällä näkyvän lumipaakun päälle. Suurin osa lumesta littaantui kengänpohjan alle, jos ei littaantunut, potkin paakkua eteenpäin kunnes tulin seuraavan paakun kohdalle. Miten mielenkiintoista loskainen lumi olikaan.
Sen verran olin aikuinen ihminen, että en kehdannut lähteä vierittämään mukanani lumipalloa. Olisi kyllä ollut kiva nähdä, kuinka isoksi pallo olisi kasvanut matkan aikana. Silloin kauan sitten koulumatkoilla vieritin monesti lumipallon kotipihaan asti.
Matkan aikana kohtasin toisenkin hitaan kulkijan, arvioni mukaan 2-3- vuotiaan lapsen mummonsa (niin arvelisin) kanssa. Lapsella oli pitkä risu käsissä ja hän tökki sillä jokaista lätäkköä, sitä minä en ollut hoksannut. Mummo käveli rauhallisesti lapsen vieressä ja pysähtyi myös jokaisen lätäkön kohdalle. Miten ihana näky se olikaan. Pitihän minunkin hetkeksi pysähtyä lapsen kanssa ihmettelemään näitä veden eri olomuotoja.
Lapsuus ja kiire ovat huono yhdistelmä. Jokaisella lapsella pitäisi olla aikuinen, jonka kanssa saa edes joskus kulkea juuri niin hitaasti, kuin haluaa. Aikuinen, jolla on aikaa ihmetellä lätäköitä ja katsella maailmaa lapsen silmin. Aikuinen, joka ei koko ajan sano: ”Kävelehän nyt reippaasti”.
Jokaiselle aikuiselle tekisi joskus hyvää palauttaa mieleensä sisällään oleva pieni lapsi. Kävelyni aikana harmaa päivä oli muuttunut mielenkiintoiseksi seikkailuksi ja ympäristö näyttäytyi täynnä mahdollisuuksia olevana areenana. Mielikuvitus ei ole jättänyt mummoikäistä ihmistä. Ihmetelköön ohikulkijat, se ei minun onneani haittaa.
Saapuessani kotiin siellä odotti puoliso lihakeiton kanssa. Aivan niin kuin silloin puoli vuosisataa sitten äiti odotti pientä koululaista. Äidin askel on nykyisin aika lyhyt ja vauhti hidas, ehkä teen seuraavan hitaan kävelyni hänen kanssaan. Hänelle olen edelleen hänen pieni tyttönsä.
