Koska elämme vuotta, jolloin Suomen sisällissodasta on kulunut 100 vuotta, luin Tuulikki Pekkalaisen ja Seppo Rustaniuksen kokoaman kirjan ”Punavankileirit – suomalainen murhenäytelmä 1918”. Luin sen kirjan myös kiinnostuksesta oman sukuni historiaan. Vaikka kirja oli monella tavalla raskasta luettavaa, se antoi paljon tietoa ja uutta ajateltavaa tuosta historiamme pimeästä vaiheesta. Olen entistä varmempi siitä, että elämä ei ole niin selkeän punavalkoista kuin silloin annettiin ymmärtää.
Rankasta sisällöstään huolimatta kirjassa oli myös jotain herkkää ja kaunista. Pahuuden keskellä on ollut myös hyvyyttä ja rumuuden keskellä jotain kaunista. Erityisesti minua puhutteli seuraava kuvaus kasvatusjohtaja Stenbäckin vierailusta vankileirissä.
Syyskuun alussa 1918 vankileirin johtaja kertoi Stenbäckille eräästä kuolemaantuomitusta, ”paatuneesta miehestä”, jolle ei kannata suutansa avata, se antaa heti niin jumalattomat vastaukset. että siinä helposti malttinsa menettää. Mutta mene sinä vuorostasi hänen luokseen – uskallatkos?” Stenbäck meni tapaamaan Gunnar Mörniä.
”Lähestyin tuota kasarmia, otin kauniin suuren kukan tien varresta, pistin sen napinreikään, tarkoitukseni oli antaa se hänelle. Kiivettyäni kauheat, limaiset portaat ja päästyäni sisälle neljän lukitun oven kautta, tuotiin samalla vangeille ”ruokaa”. – Ei porsaillekaan normaali oloissa sellaista tarjota kuin mitä tuo oli. Suuret, likaisen näköiset hinkit täynnä höyryävää vihreää ja haisevaa lientä, mädäntynyttä turskaa ja pilaantuneita saksanjuuria.”
Stenbäck kysyi herra Mörniä, antoi hänelle korttinsa, esittäytyi ja sanoi haluavansa keskustella, ei mitenkään virallisesti, vaan ihmisenä, yksilönä ja osaveljenä. Nähtyään vangille tarjottavan ruuan hän kaivoi omasta taskustaan Mörnille leipää, makkaraa ja yhden sikarin. Vangin silmät kirkastuivat, ja hän piilotti ruuan nuttunsa alle. Kun tulija vielä antoi taittamansa kukan, Mörnin silmät kyyneltyivät: ”En ole koko suvena nähnyt ainoatakaan kukkaa.” Vierailun lopuksi molemmat itkivät.
Yksi luojan luoma kukka ja kaksi miestä itki. Miten suuri merkitys on pienellä palalla kauneutta ja ystävällisyyttä. Olen lukenut myös monia keskitysleirikertomuksia ja muistan erään puolanjuutalaisen tytön kuvauksen, kuinka hän sai elämänvoimaa nähtyään leirissä yhden punaisen kukan. Se kukka vei häntä monta kuukautta eteenpäin. Ankeissa oloissa ihminen voi iloita yhdestä kukasta enemmän kuin hyvinä aikoina kokonaisesta ruusutarhasta.
Pari päivää ennen vappua kävelin taajama-alueella. Ilma oli kaunis, aurinko paistoi sinisellä taivaalla ja linnut lauloivat. Näin kadun vieressä olevassa ojassa valtavasti sinivuokkoja. Halusin ottaa kuvan yhdestä sinivuokosta ja siitä muodostui pieni haaste, kun niitä oli niin paljon. Lopulta löysin etsimäni ja sain kuvani. Viereisestä pienkerrostalosta oli tullut mies tuomaan roskapussia ja hän jäi ihmeissään katselemaan touhujani kysyen lopulta: ”Mitä sää siä teet?” Vastasin, että kuvaan kukkia, johon hän totesi, ettei ole nähnyt ojassa mitään kukkia. Hän asui niiden sinivuokkojen vieressä eikä ollut ollenkaan huomannut niitä. Nyt me ihailimme niitä yhdessä.
Niin se vain on, joku ilahtuu nähtyään syksyllä koko kesäkauden ensimmäisen kukan ja toinen ei huomaa jalkojensa juuressa kasvavia kevään ensimmäisiä kukkamättäitä. Ehkä näyttää hölmöltä, kun mummoikäinen nainen koluaa pitkin ojanpohjia ihailemassa kukkia, mutta toivottavasti en koskaan sulje silmiäni elämän kauneudelta. Ystävällinen sana ja kaunis kukka – elämän suuria asioita.
