Odotan vuoroani kaupan kassalla. Olen juuri lastannut kärryllisen ruokatavaroita kassan liukuhihnalle, edessäni ei ole yhtään asiakasta, mutta myyjä on kiinni postipisteen puolella, sillä tämäkin kauppa on parantanut palvelujaan lisäämällä toimintaansa postipalvelut lisäämättä kuitenkaan henkilökuntaa. Odotan siis kassahenkilöä, joka hoitaa yksin jouluruuhkassa kaupan kassaa, postipalveluita ja myy veikkauksia. Nyt hänellä on asiakkaana vanha nainen, noin 80-90 -vuotias, lähettämässä joulukortteja. Ja se korttien lähettäminen kestää. Mummo kyselee myyjältä osoitteita, kun ei hän niitä katuja muista, mutta sinähän tiedät mikä katu se on siinä entisen säästöpankin kohdalla, tämä kortti on menossa sen säästöpankin talon viereen. Osoitteiden kirjoittamisen lomassa pitää myyjälle kertoa, että öisin ei saa nukuttua ja sitten pitää päivällä nukkua monet päiväunet. Takanani seisova nainen valittaa, että eikö tuo mummo ymmärrä pitää kiirettä, täällä on muitakin ihmisiä. Jono kasvaa takanani ja myös mummon takana. Lopulta kortit on kirjoitettu ja jotakin raapustettu osoitekenttään, vielä pitäisi selvitä postimerkkien liimaamisesta ja kolikoiden kaivamisesta rollaattorin korissa olevasta käsilaukusta. Myyjä on alkanut rahastaa minun ostoksiani siinä samalla, kun mummo hoitaa korttiasoitaan. Maksan ostokseni, pakkaan ruokatavarat kasseihin ja olen valmis lähtemään, mummo jää edelleen postipisteelle. Kotimatkalla mietin, ymmärtävätkö korttien vastaanottajat, kuinka iso asia niiden korttien lähettäminen oli.
Ajatellessani kortteja lähettävää mummoa, näen itseni muutaman vuosikymmenen päästä siinä postipisteellä. Miltä tuntuu, kun oma vauhti hidastuu eikä muisti toimi ja maailma ympärillä menee menojaan kiihtyvällä vauhdilla? Miltä tuntuu valvoa yöt yksinään omassa kodissa eikä ole ketään muuta kuin kaupan kassa, jolle siitä voi kertoa? Voi kertoa, mutta kassahenkilöllä ei ole aikaa kuunnella. Miltä tuntuu, kun takana kasvaa äkäisten ja kiireisten ihmisten joukko eikä kenelläkään ole aikaa tai halua pysähtyä mummon rinnalle? Ei mummo paljoa vaatinut, oikeastaan ei mitään ja kuitenkin hän vaati aivan liikaa, hän kaipasi rinnalleen ihmistä, jolla olisi aikaa kuunnella. Hän oli kiitollinen saadessaan puhua myyjälle, joka ei oikeasti yhtään kuunnellut häntä ja vastaili hyvin yliolkaisesti.
Kohtasin mummon kunnassa, joka tavoittelee kovasti lapsiystävällisen kunnan titteliä ja mietin, että haluaisin asua vanhusystävällisessä kunnassa. Haluaisin asua kunnassa, jossa ihmisellä on arvo senkin jälkeen, kun aktiiviset vuodet ovat takana, lapset maailmalla ja työelämä on oman osuutensa saanut. Haluaisin asua kunnassa, jossa osataan olla kiitollisia siitä työstä, jota jokainen vanhus on omalla paikallaan tehnyt ja osattaisiin antaa tilaa heidän elämänkokemukselleen. Haluaisin asua kunnassa, jossa vanhuksia kuunnellaan ja heille annetaan aikaa. Jokainen vanhus on ollut luomassa pohjaa tämän päivän lasten ja nuorten elämälle, kiitos siitä heille. Emme voi luoda lapsiystävällistä kuntaa olematta ystävällisiä vanhuksille, sillä vanhuus odottaa meitä jokaista aikanaan eikä ole ikäkautta, jonka voi nostaa jonkun toisen ikäkauden yläpuolelle. Vanhusten ja aikuisten elämänkokemus on lasten turva ja tulevaisuus. Vanhusystävällinen kunta on ihmisystävällinen, sillä vanhukset ovat eläneet läpi kaikki ikävaiheet ja siksi heillä on jonkinlainen ymmärrys koko ihmiselämästä, heidän rinnalleen kannattaa pysähtyä ja heitä kannattaa kuunnella. Mummon joulutervehdys ja sen lähettämiseen uhrattu aika on iso asia.
Juuri näin. Minunkin asuinkuntani hakee lapsiystävälliseksi, mutta osa meistä vanhoista kunnan työntekijöistä kituuttaa köyhyysrajalla taitetun työeläkeindeksin vuoksi.