Äitini syntyi toisen maailmansodan kynnyksellä maailmaan, jossa puhelin oli harvinaisuus kodeissa ja uutiset kuunneltiin radiosta. Työuransa hän aloitti verotoimistossa kirjoituskoneen ääressä. Työvuosien loppumetreillä kirjoituskone vaihtui sähkökirjoituskoneeksi ja lopulta tietokoneeksi. Äitini lähti kansalaisopistoon tietokonekursseille ja otti haltuunsa wordin tekstinkäsittelyohjelmat ja excelltaulukoinnit. Päivällä hän oli töissä ja iltaisin harjoitteli tietokoneohjelmia. Melkein kuusikymppisenä hän oli perheessämme ensimmäinen tietokoneen käyttäjä. Ikä ei ollut este oppimiselle emmekä me naureskelleet hänen tietokonetaidoilleen. Meillä ei ollut syytä nauraa.

Minä synnyin maailmaan, jossa oli mustavalkotelevisio, puhelinkeskukseen veivattava puhelin ja radio. Opintojeni lopputyön kirjoitin kirjoituskoneella ja kopioin käsin veivattavalla kopiokoneella. Kuudentoista työvuoden jälkeen sain työpaikalleni käyttööni ensimmäisen tietokoneen. Äitini esimerkkiä seuraten ilmoittauduin kansalaisopiston tietokonekurssille ja otin haltuuni wordin tekstinkäsittelyohjelmat. Siinä vaiheessa äitini hallitsi jo tietokoneen käytön, joten tarvittaessa pystyin kysymään häneltä neuvoa. Omalla ajallani ja kustannuksellani olen käynyt useita tietokonekursseja. Olen opetellut tallentamaan tuntisuunnitelmia ja muitakin suunnitelmia koneelle, disketille, muistitikulle, pilveen ja lukuisiin eri tietokantoihin. Minä, joka aloitin työurani kirjoituskoneella ja korjauslakalla käytän tänä päivänä wilmaa, edisonia, pedanettiä, tabletkoulua, onedrivea, opintopolkua ja ties mitä nettipohjaisia alustoja. Koulussamme on opetuskäytössä läppärit, hybridit ja chromebookit ja me opettajat sukkuloimme sujuvasti laitteelta toiselle. Sukkuloimme sujuvasti, mikäli koulun langaton verkko toimii, koneet toimivat, oppilaat muistavat salasanansa ja pysyvät asiallisilla sivuilla. Joskus menee koko tunti koneiden kanssa tappelemiseen, usein pääsemme tekemään töitä ja oppiminen edistyy hienosti. Oppirahoja on maksettu ja oppimista on tapahtunut paljon. En kaipaa aikaan ennen tietokoneita, mutta kaipaan aikaan, jolloin koneet eivät olleet keskiössä jokaisessa keskustelussa ja suunnitelmassa. Kuudenkympin kynnyksellä minusta mustavalkoiseen maailmaan syntyneestä lapsesta on tullut melkoinen tietotekniikkaosaaja.

Ihailen äitini sukupolvea, joka on elämänsä aikana käynyt läpi melkoisen teknisen kehityskaaren. Nyt minun kahdeksankymppiset vanhempani selviytyvät edelleen pankkiasioistaan ja monesta muustakin asiasta netin kautta. Ihailen omaa sukupolveani, sillä myös me olemme todella hyvin ottaneet haltuumme tämän valtavan digitaalisen muutoksen. Meidän sukupolvemme on myös ollut kehittämässä tätä muutosta. Julkisuudessa puhutaan paljon aikuisista, jotka eivät hallitse digitaalisia välineitä ja kehutaan nuoria, jotka ovat teknisesti paljon viisaampia kuin vanhempansa. Ehkä ovatkin, mutta ei se kerro heidän älykkyydestään, vaan aikakaudesta, johon he ovat syntyneet. Omat lapseni syntyivät maailmaan, jossa oli lankapuhelin, videonauhuri ja väritelevisio. Heidän lapsuuteensa ilmestyivät tietokoneet, nuoruuteensa kännykät ja myöhäisnuoruuteensa älypuhelimet. Tänä päivänä kysyn heiltä neuvoa, jos tarvitsen apua digiosaamisessa ja useimmiten he osaavat neuvoa. Minä neuvon omia vanhempiani ja minun lapseni neuvovat minua, siinä mielessä muna on viisaampi kuin kana. Niinhän se on aina ollut, ensin vanhemmat hoitavat lapsiaan ja jossain vaiheessa osat vaihtuvat.

Sitäkin julkisuudessa puhutaan paljon, että oppilaat opettavat opettajia tietokoneen käytössä. Koulussa on oppilaita, joilta voi silloin tällöin kysyä neuvoa, pääasiassa näin ei ole. Tai jos jossain on, niin ei ainakaan minun tunneillani. Kirjoitimme juuri oppilaiden kanssa työraportteja heidän TET-jaksostaan. Osa oppilaista kirjoittaa lähes itsenäisesti aivan loistavia raportteja, he hallitsevat tekstinkäsittelyn, lauserakenteen, tekstin rakenteen ja sisältökin on lukemisen arvoinen. Suurelle osalle oppilaista neuvon rivivälit, fonttikoot, tabulaattorin käytön, tekstin tallentamisen ja sen jakamisen opettajalle, siis lähes kaiken. He ovat tyhjän tekstisivun äärellä pihalla kuin lumiukko. Missä on se superälykäs digitaalinen nuoriso? Oppilaiden digitaidot ovat yliarvostettuja ja opettajien aliarvostettuja. Molemmissa ryhmissä on myös suuria yksilöllisiä eroja.

Kukas se kissanhännän nostaa ellei kissa itse, sanoo vanha sananlasku. Ulkonaisesti kuulun ihmisryhmään, jonka tietokkoneosaamista ei kehuta missään. Täytän kaikki ne kriteerit, jotka liitetään kehityksen jarruna olemiseen, eli olen nainen, olen eläkeikää lähestyvä ja opettaja. En ota syyllisyyttä koulun ongelmista enkä suostu julkisuuden minulle tarjoamaan rooliin. Äidistäni, minusta ja lukuisista kaltaisistamme ihmisistä riittää esikuvaksi tälle diginatiiville sukupolvelle. Elämä ei ole pelkkää koodaamista, se on oikeiden taitojen opettelemista ja hyödyntämistä oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Välillä tarvitaan tietokonetta ja aina pitää osata ajatella ja toimia ihan itse.

 

 

Tämä kirjoitus on saanut kommentin

Vastaa