Täyttäessäni kymmenen vuotta sain mummultani lahjaksi käytöksen kultaisen kirjan. Se ei ollut mikään kymmenvuotiaan tytön unelmalahja ja jotenkin ilmaisin asian kirjan antajalle. Sain vastauksen suomalaisen sananlaskun sanoin: ”Lahjahevosen suuhun ei katsota” eli jokainen lahja tulee ottaa kiitollisuudella vastaan ja kiittää lahjan antajaa. Siispä kilttinä tyttönä kiitin mummua lahjasta, laitoin kirjan kirjahyllyyn sitä sen enempää ajattelematta ja koskaan lukematta. Jossain vaiheessa kirja on harmikseni hävinnyt, sillä aikuisena olisin monesti mielelläni lukenut sitä, kirjasta tuli arvokas vasta iän myötä. Nyt melkein kuusikymppisenä lukisin kirjaa oikein mielelläni, silti ymmärrän hyvin sitä kymmenvuotiasta tyttöä, joka ei lahjasta ilahtunut. Minulle se kirja oli lapsena viesti siitä, että mummun mielestä en osannut käyttäytyä riittävän hyvin.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän näen ympärilläni lahjahevosia ja niiden suuhun katsojia. Mummuni käytösohjeilla olisi käyttöä edelleen. Omat kymppisynttärini lahjoineen olivat kovin vaatimattomat nykyisten kymmenvuotiaitten synttäreihin verrattuna. Nykyaikana lahjoja ja juhlahumua on runsaasti, kiitollisuutta vähemmän.
Kymmenvuotiaana hain ja pääsin keskikouluun. Koulu oli maksullinen, vanhempani maksoivat lukukausimaksut, kirjat, ruokailut ja bussiliput. Nuoremmat sisarukseni pääsivät jo ilmaiseen peruskouluun, silloin se oli suuri lahja, nykyisin itsestäänselvyys. Hyvinvoinnin kasvaessa ja hyvinvointiyhteiskunnan laajentuessa kiitollisuus ei ole kasvanut samassa suhteessa. Nykyihmiselle voisi usein sanoa, että lahjahevosen suuhun ei katsota, vaan lahja otetaan kiitollisuudella vastaan.
Jokin aika sitten luin paikallisesta sanomalehdestä artikkelin ruoka-avustusten jakamisesta. Artikkelissa eräs yksinhuoltajaäiti valitti siitä, että jaossa ei ole hänelle sopivia ruokakasseja. Seurakunnan jakamat ruokakassit ovat hänen mielestään sisällöltään liian yksipuolisia, kun ne sisältävät pelkkää kuivamuonaa. Paikallinen vapaakirkko jakaa viikoittain kauppojen lahjoittamaa ylijäämäruokaa ja se ruoka-avustus on hänelle oikein sopiva, koska siinä on myös hedelmiä ja vihanneksia, mutta ruokakassit jaetaan vasta hartaushetken jälkeen. Hän haluaisi hakea pelkän ruokakassin kuuntelematta hartautta ja ehdotti, että kaupat järjestäisivät itse ylijäämäruuan jakelun ettei rahattomien yksinhuoltajien tarvitse joutua uskonnon pakkosyötön uhreiksi. Mummuni ei ollut väärässä sanoessaan minulle melkein 50 vuotta sitten, että jokainen lahja tulee ottaa kiitollisuudella vastaan ja kiittää lahjan antajaa. Ruokakassin voisi ottaa kiitollisena vastaan ja kiittää niitä vapaaehtoisia, jotka tekevät ilmaiseksi työtä ruoka-avustusten jakelussa. Ilmainen ruokakassi on osoitus ihmisten auttamishalusta.
Ilmaisen ruokakassin voi jättää hakematta, sillä sen hakemiseen ei kukaan velvoita. Vapaakirkko voi myös jättää ruokakassit jakamatta, sillä kukaan ei velvoita heitä niiden jakamiseen vaan työ perustuu täysin vapaaehtoisten toimintaan. Milloin me olemme alkaneet ajatella, että yhteiskunnalla on velvollisuus hoitaa meidän asioitamme ja toisilla ihmisillä on velvollisuus tehdä työtä hyväksemme? Ei yksikään ilmaiseksi saatu asia ole itsestäänselvyys vaan suuri kiitoksen aihe.
En ole koskaan ollut hevostyttö enkä ole ostanut hevosta, mutta silti tiedän, että hevoskaupoissa hevosen ikä tarkastetaan katsomalla hevosen suuhun, koska hampaat paljastavat hevosen iän. Maksavana asiakkaana kannattaa olla tarkkana siitä, mitä ostaa ja varsinkin, jos rahaa on niukasti, on syytä tarkkaan miettiä, mihin rahansa käyttää. Mutta jos joku hyvää hyvyyttään haluaa lahjoittaa hevosen, sen ikää ei tarvitse tarkastaa, vanhakin hevonen voi olla parempi kuin ei hevosta ollenkaan. Silloin voi vain kiitollisena ottaa lahjahevosen vastaan. Vaikka maailma on muuttunut, niin vanhoissa sananlaskuissa on edelleen paljon elämänviisautta, jota kannattaa kuunnella. Kiitollinen mieli ja hyvät tavat rakentavat yhteistä hyvinvointia.
