Tästä tulee kirjablogi. Olen koko elämäni ajan lukenut paljon ja luen edelleen. Jotkut kirjat ovat suuria lukuelämyksiä ja jotkut räjäyttävät oman ajattelun uusille urille. Näin minulle tapahtui tässä kesäkuussa luettuani Jeannette Wallsin kirjan ”Lasilinna”, kirjan lukeminen oli terapeuttinen kokemus ja avasi paljon uusia ajatuksia, joita yritän vähän kuvailla tämän tekstin myötä.
Kirja on omaelämäkerrallinen kuvaus lapsuudesta ja nuoruudesta eri puolilla Yhdysvaltoja, todellakin eri puolilla, sillä Jeannetten vanhemmat elävät kiertolaiselämää kulkien paikkakunnalta toiselle. Heidän elämänfilosofiansa on seikkailu ja vapaa elämä ilman yhteiskunnallisia rajoitteita. Meidän määritelmiemme mukaan he ovat syrjäytyneitä.
Kirja laittoi ajattelemaan syrjäytymistä uudella tavalla. Me ajattelemme, että syrjäytyneet ovat olosuhteiden uhreja, köyhiä, kouluttamattomia ja työttömiä, mutta mikään näistä asioista ei pidä paikkaansa tämän perheen kohdalla. Varsinkin perheen äiti on syntyisin hyvästä perheestä, isä on joutunut elämään vaikean lapsuuden, mutta yhdessä heillä olisi ollut kaikki mahdollisuudet rakentaa ”normaali” amerikkalainen perhe, jos vain olisivat halunneet. Heillä oli hyvät ammatit, sähköasentaja ja opettaja ja halutessaan he pääsivät töihin, mutta enimmäkseen he eivät halunneet vaan tekivät lyhyitä jaksoja töitä, ottivat lopputilin ja vaihtoivat paikkakuntaa etsien uusia seikkailuja. Äiti maalasi mieluummin tauluja kuin opetti kouluissa ja isä rakenteli omia keksintöjään omaksi ilokseen.
He olivat köyhiä, mutta sitäkin omasta vapaasta tahdostaan. Perheen omaisuus mahtui pakettiautoon ja jääkaappi oli yleensä tyhjä. Todellisuudessa he eivät kuitenkaan olleet köyhiä, vaan äidin puolelta heillä oli perintönä iso talo, jossa he eivät halunneet asua ja arvokas maaomaisuus, jota he eivät halunneet myydä.
Jäin todella miettimään syrjäytymisen ongelmaa ja kenelle se on ongelma. Se on ongelma syrjäytyneelle itselleen vain siinä tapauksessa, että se ei ole oma valinta, vaan tapahtunut olosuhteiden pakosta. Mutta miksi niin ei saisi elää? Tämä perhe eli kaikkien avustusten ulkopuolella, joten eivät he kuluttaneet yhteiskunnan varoja. He eivät myöskään olleet rikollisia eivätkä aiheuttaneet vahinkoa kenellekään, eivät edes nurkissaan pyörineille rotille, luteille, torakoille tai lukuisille muille eläinkunnan edustajille. Pitääkö jokaisen ihmisen oikeasti käydä koulunsa, suorittaa tutkintonsa ja käydä säännöllisesti töissä? Ehkä meidän pitäisi vain hyväksyä se, että osa ihmisistä haluaa elää marginaalissa ja antaa heille oikeus siihen.
Vanhemmat olivat osansa valinneet, mutta lapsille se oli ongelma. He joutuivat kasvamaan ilman hoivaa ja huolenpitoa. Vanhempien periaatteena oli, että lapsista kasvaa vahvoja ihmisiä, kun he oppivat pienestä lähtien selviytymään itse. Mutta ei kolmevuotiaan kuulu hankkia itse ruokaansa, keittää omia nakkejaan ja huolehtia vauvasta. Jatkuvasta nälästä, palelemisesta ja liasta huolimatta kaikki neljä lasta säilyivät terveinä ja heistä kasvoi yhtä lukuunottamatta selviytymiskykyisiä aikuisia. Elämä opetti heille, että mitään ei saa ilmaiseksi vaan kaiken eteen on tehtävä töitä ja he tekivät töitä, kävivät koulunsa, suorittivat tutkintonsa ja sijoittuivat työelämään. Yksikään heistä ei jatkanut vanhempiensa elämäntapaa. Tulin siis siihen tulokseen, että aikuisilla olkoon oikeus syrjäytymiseen, mutta lapsia ei sellaiseen elämään pitäisi pakottaa.
Minulle kirja oli terapeuttinen kokemus, koska se vapautti monista nyky-yhteiskunnan vaatimuksista. Elämämme on niin vahvasti säädeltyä ja jatkuvasti tulee uusia elämänohjeita noudatettavaksi, että vähemmälläkin pärjäisi. Mitä väliä on sillä, keitänkö kananmunani oikein vai väärin, jos vain saan nälkäni tyydytettyä, silitänkö mekkoni oikein tai väärin, jos vaatteet lämmittävät minua tai harrastanko tarpeeksi hyviä asioita, jos minulla ja lähelläni elävillä ihmisillä on hyvä olla. En unelmoi kiertolaiselämästä enkä syrjäytymisestä, mutta monella tavalla haluan määritellä itse ne raamit, joiden mukaan elän omaa elämääni.
Kaikesta puutteellisuudestaan huolimatta perheen vanhemmat rakastivat lapsiaan ja nämä tiesivät sen. Heidän rakkautensa oli kuitenkin tuhoavaa, koska sen varjolla he sitoivat lapset itseensä ja omaan elämäntapaansa. Rakkaus ei yksin riitä, sillä sekin voi olla itsekästä ja sairasta. Ihanneolosuhteet luodaan silloin, kun rakkaus ja käytännön elämä kulkevat käsi kädessä. Me tarvitsemme rakkautta, mutta tarvitsemme myös vapautta ja sitä, että elämän perustarpeet tulevat hoidetuiksi. Näitä kaikkia ajatuksia tulen miettimään vielä pitkään.
