Kauniina alkukesän päivänä kävelin lappilaisilla metsäpoluilla. Alkukesän kukkaloisto oli parhaimmillaan, niityt täynnä kullankeltaisia kulleroita, aurinko paistoi täydeltä terältä sekä pilvettömällä taivaalla että sydämessäni. Kuljin kuunnellen lintujen laulua, kuvaten kukkia ja metsäpolkuja.
Kävellessäni kengän kärki potkaisi jotain kovaa ja näkymätöntä. Potkin ruohomättäältä ruohoja sivuun nähdäkseni, mihin olin astunut ja yllätyksekseni löysin jonkinlaisen ammuksen. Hain mieheni katsomaan löytöäni ja hän arveli sitä kranaatiksi. Soitettuamme poliisille meitä pyydettiin lähettämään heille kuvia oletetusta kranaatista ja me teimme työtä käskettyä. Myöhemmin kesällä armeijan miehet kävivät räjäyttämässä kranaatin ja löysivät vierestä sille vielä kaverinkin. Melkoinen pamaus kuului kahteen kertaan Ounasjoen rannalla Lapin sodan aikaisen saksalaisten tervehdyksen räjähtäessä savuna ilmaan. Olivat vielä täyttä tavaraa, vaikka ulkokuori oli ruosteessa ja kranaattien kylväjätkin todennäköisesti haudassa.
Minä, rauhan ajan lapsi ja nyt jo mummoikäinen nainen sain elävän muistutuksen sodan todellisuudesta. Aurinkoinen kesäpäiväni olisi saattanut saada tummia pilviä taivaalleen, jos olisin potkaissut kranaatin sokkaan. Yhden sukupolven aikana kylvetty viha olisi saattanut tuhota elämää yli 70: n vuoden aikana.
Vaikka olenkin rauhan ajan lapsi, sodan jäljet ovat vaikuttaneet elämääni paljon. Lapsuuteni ajan miehet kantoivat sisällään räjähtämättömiä ammuksia ja pienestäkin väärästä lauseesta tai liikkeestä jokin saattoi räjähtää. Lapsen näkökulmasta he olivat sulkeutuneisuudessaan pelottavia. Lapsuuteni ajan naiset olivat ahdistuneita ja ilottomia. Jokainen heistä kantoi omalla hiljaisella tavallaan vihan jälkiä sisällään. Ikävistä asioista ei puhuttu, huokaillen ne suljettiin sisälle sydämeen niin kuin ruohomätäs kätki sisälleen kranaatin. Lapsi ymmärsi, että on ikäviä asioita, joita hänelle ei kerrottu.
Lapin sodasta ja koko toisesta maailmansodasta on jo kauan ja jokainen sodan jälkeinen sukupolvi on vähän terveempi kuin edeltäjänsä. Viha on jättänyt jälkensä kolmanteen ja neljänteen sukupolveen, ehkä lastenlasteni sukupolvi saa elää jo täysin vapaana sodan haavoista. Ehkä tulee aika, jolloin ei enää löydy yhtään sodan aikaista kranaattia Lapin metsistä ja viimeinenkin sisälle padottu vihan mörkö on itketty ulos.
Yhden vanhan kranaatin löytäminen avasi minun sisälläni taas joitakin patoja, se oli konkreettinen muistutus siitä, että isovanhempieni sukupolvi on joutunut elämään keskellä sellaista todellisuutta, joka oli minulle vain yhden kesäpäivän säikähdys. Toivottavasti saamme elää niin, että viha ei pääse tuhoamaan maatamme, sillä sen jäljet kantavat surullisen pitkälle. Onneksi rakkaus voittaa vihan ja aurinko työntää tummat pilvet syrjään.
