Pieni tyttö nyyhkyttää hiljaa peiton alla. Hän on ensimmäistä kertaa lasten kesäleirillä ja poissa kotoa ilman äitiä ja isää. Pikkusisko nukkuu vieressä, mutta silti koti-ikävä pääsee yllättämään mukavan leiripäivän päätteeksi. Peiton alla tulee mieleen, mitä äiti, isä ja pikkuveljet tekevät nyt kotona, jokohan äiti on lukenut veljelle iltasadun. Oma tyyny ja peitto, oma sänky ja tuttu huone ovat tänä iltana saavuttamattomissa eikä uni tahdo tulla silmään. Edessä oleva yö tuntuu lohduttoman pitkältä ja sen jälkeen vielä toinen yö. Onneksi nukkumatti saapuu ja pelastaa pienen leiriläisen. Seuraava leiripäivä on taas täynnä mukavaa ohjelmaa ja toisenkin yön koti-ikävästä selvitään. Leirin jälkeen tyttö kertoo ylpeänä kotona äidille ja isälle, kuinka hän on jo iso tyttö, hän on ollut peräti kaksi yötä poissa kotoa, leirillä ihan itse.
Nuori tyttö istuu joen rannassa ja katsoo jonnekin kaukaisuuteen. Hän on muutama kuukausi sitten muuttanut uudelle paikkakunnalle ja ikävä jonnekin menneisyyteen on suuri. Uusi kotipaikka ei tunnu kodilta. Kaikki kaverit jäivät vanhaan kouluun, siellä hänkin olisi syksyllä halunnut aloittaa peruskoulun viimeisen luokan, mutta hänen piti muuttaa isän työpaikan mukana kauaksi kaikesta tutusta ja mukavasta. Ulkopuolisuuden tunne on valtava, hän ei kuulu tähän paikkaan eikä näiden ihmisten keskelle, murrekin sen paljastaa. Luokassa kaikilla on omat kaverinsa ja hän on ”kolmas pyörä” joka porukassa. Virtaava joki lohduttaa, se on matkalla jonnekin kauas pois, jonnekin, missä olisi hyvä olla. Mutta hän ei voi heittäytyä joen vietäväksi, ainoastaan ajatuksissa voi siirtyä joen mukana kauas pois.
Nuori opiskelija kävelee yksin pitkin kaupungin katuja. On pimeä syysilta ja hän katselee talojen ikkunoista näkyviä kotoisia valoja ja kuvittelee, millaisia perheitä ikkunoiden takana asuu. Hän asuu yksin pienessä opiskelijakämpässä. Vielä edellisenä syksynä hän asui vanhempiensa kodissa, nyt hän on muuttanut yksin ensimmäiseen omaan asuntoon opiskelupaikkakunnalle. Hän ei osaa kovasti ikävöidä lapsuuden kotiaan, vaan ajatukset siirtyvät tulevaisuuteen. Olisipa hänelläkin joskus oma koti ja oma perhe, sellainen koti, jossa ei tarvitsisi asua yksin. Pimeänä odottava alivuokralaisasunto ei tunnu kodilta. Olisipa joskus myös joku paikkakunta, jota voisi sanoa kotipaikaksi. Nyt hän tunsi itsensä kodittomaksi kulkijaksi.
Edellisten kuvausten tyttö olen minä itse. Koti-ikävä on kulkenut mukana erilaisissa muodoissa läpi elämän. Minulla on kuitenkin aina ollut hyvä koti, johon on saanut ikävöidä. On ollut paikka, jossa on hyvä olla. Suurin on ollut kotipaikan ikävä. Joen rannassa istuvan nuoren tytön kokemus on painunut syvälle sisimpään, olen ulkopuolinen. Nuorena aikuisena elämäni vaikeimpia kysymyksiä oli: ”Mistä sinä olet kotoisin?” Olisin halunnut vastata siihen kysymykseen äitini tai isäni kotipaikkakunnan, mutta en voinut. Ne olivat kuitenkin ainoat pysyvät paikkakunnat elämässäni ja olin myös asunut molemmissa. En halunnut vastata vanhempieni silloista asuinpaikkaa, koska en tuntenut sitä kodikseni. Mahdollisuuksien mukaan välttelin tilanteita, joissa olisi joutunut kertomaan kotipaikkansa. En ollut mistään kotoisin ja se oli kipeä asia.
Nuoruuden kodittomuus nousee ajoittain esille opon työssä. Työvuosieni aikana olen keskustellut useamman nuoren kanssa, jotka muistuttavat joen rannassa istuvaa nuorta tyttöä. On pitänyt muuttaa äidin tai isän työpaikan mukana tai eron seurauksena. Ikävä vanhaan kotiin ja kouluun on suuri, ulkopuolisuuden tunne on valtava. Joillakin ikävä on niin suuri, että ei pysty opiskelemaan, niin kävi minullekin. Joillakin ulkopuolisuuden tunne nostaa esiin huonoa käytöstä. Jotkut vain elävät ikävänsä kanssa ja selviävät ainakin ulkonaisesti hyvin. Ehkä elämän rikkinäisyys tulee esiin myöhemmässä elämässä. Minun ikäväni on olemassa edelleen.
Ikävä on edelleen olemassa, se on osa minua. Olen oppinut hyväksymään itseni tällaisena kodittomana ihmisenä. Kodittomat oppilaat ovat osaltaan auttaneet opoaan hyväksymään oman kodittomuutensa. Heidän ikävänsä ja ulkopuolisuuden tunteensa ovat kertoneet minulle, että näin nuori ihminen tuntee joutuessaan vieraaseen ympäristöön uusien asioiden ja ihmisten keskelle. Ajattelin pitkään, että minussa on jotain vikaa, kun en pystynyt sopeutumaan kaikkialle, mutta eivät kaikki oppilaanikaan pysty. En enää pelkää kysymystä: ”Mistä olet kotoisin?” Minussa elää vahvana neljä kotipaikkakuntaa; isäni ja äitini kotipaikkakunnat, mieheni kotipaikkakunta ja nykyinen kotipaikkakunta, jossa lapseni ovat kasvaneet ja käyneet koulunsa. Minulla on oma sänky useammassa kodissa. Rikkinäisyydestä on tullut rikkaus.
