Kauniina, aurinkoisena ja lämpimänä syyskuisena päivänä kävelin idyllistä hiekkatietä pitkin läpi hämäläisen peltomaiseman. Muistelin samanlaista päivää ja kävelyretkeä muutama kuukausi sitten eräänä toukokuisena päivänä. Silloin katselin juuri kylvettyjä, kauniin vihreitä peltoja. Edessä oli kesä ja toiveet tulevasta viljasadosta, joka saataisiin syksyllä korjata. Nyt katselin noita samoja peltoja hiljaisella ja surullisella mielellä. Mennyt kesä ei täyttänyt viljelijöiden toiveita.
Elämme katovuotta, sanottiin television uutisissa. Sana katovuosi tuo mieleeni jotain, mitä en osaa liittää nykyaikaan. Mieleeni tulevat lähinnä 1600- ja 1800- lukujen suuret nälkävuodet, eihän sellaista tapahdu minun elinaikanani. Nykyajan katovuodet ja nälänhätä ovat jossain kaukana omasta todellisuudesta, ne ovat Afrikassa, eivät sivistyneessä ja vauraassa Euroopassa. Mutta uutisten mukaan elämme katovuotta.
Tänä katovuonna 2018 syksyn suuri keskustelunaihe ei ole ollut se, miten selviämme ensi talvesta ja riittääkö leipää suomalaisten ruokapöydissä. Olemme keskustelleet siitä, selvitäänkö armeijassa, jos siellä on silloin tällöin kasvisruokapäiviä. Kouluissahan on jo säännölliset kasvisruokapäivät. Minun puolivuosisataa kestäneen koulu-urani aikana siellä on aina ollut kasvisruokapäiviä, on ollut kesäkeitto-, pinaattilettu-, puuro- ja makaroonivellipäiviä, niitä ei vain kutsuttu kasvisruokapäiviksi. Ihminen ei selviä, jos ei saa syödäkseen, kaikki muu ruokakeskustelu on hyvinvointi-ihmisen hienosäätöä.
Nykyajan suomalainen katovuosi on toistaiseksi vain maanviljelijän tappio, me muut jatkamme elämäämme ruuan suhteen täysin turvallisella mielellä. Tuskin ymmärrämme, että meidän hyvinvoinnillamme on jokin yhteys maanviljelijöiden ongelmien kanssa. Onhan meillä viljavarastot ja ulkomaankauppa ja kohta saa ruokaakin tietotekniikan ja tekoälyn avulla. Ei siis mitään hätää, ei ainakaan nälänhätää, joten elämä jatkukoon. Kaupan leipähyllyjen äärellä ongelmamme eivät ole tyhjät hyllyt, vaan valinnan vaikeus kymmenien eri tuotteiden välillä, löytyisikö jotain, mihin en vielä ole kyllästynyt.
Olen kiitollinen siitä, että tämä katovuosi 2018 ei konkreettisesti kosketa jokaista suomalaista, niinkuin on ollut suurina nälkävuosina. Samalla olen surullinen siitä, että emme ymmärrä sitä valtavaa hyvinvointia, jonka keskellä saamme elää. Nälkä on todellisuutta myös tämän päivän maailmassa eikä ole mahdottomuus, että se joskus saavuttaa myös meidät hyvinvointisuomalaiset eikä se jokapäiväinen leipä ole itsestäänselvyys edes jokaisen suomalaisen ruokapöydässä. Nälkäinen ihminen ei mieti kasvisruokapäiviä, hän on kiitollinen kaikesta saamastaan ruuasta.
Tämän katovuoden jälkeen mielessäni soivat suvivirren sanat: ”Maan, meren anna kantaa runsaasti lahjojas, tarpeemme meille antaa sun siunauksestas.” Ruoka on lahja. Ehkä ensi vuonna saamme hyvän sadon.
