Hyppäsin onnellisena ja saunapuhtaana sänkyyn puhtaiden lakanoiden väliin ja huudahdin: ”Kylläpäs elämä tuntuu hyvältä!” Takana oli mukava päivä melko tuoreen aviomiehen, pikkusiskon ja mummon kanssa. Sisko ja mies olivat yhtä onnellisia, mummo istui sohvan kulmalla, hieroi käsiään, huokaisi ja katsoi lempeästi meitä kolmea; tuoretta avioparia ja yhtä teini-ikäistä tyttöä. Tuosta illasta on kulunut yli kolme vuosikymmentä, mutta edelleen näen mummon kasvot silmissäni ja tilanne on mielessäni selkeänä muistikuvana.
Seuraavan aamuna herätessämme mummo ei ollut tuttuun tapaansa keittiössä keittämässä aamukahvia, vaan hän makasi tuskaisena sängyssään. Yöpöydällä oli avonainen nitropurkki. Rintaan koski ja olo oli kaikin puolin huono, mutta hän ei ollut malttanut herättää meitä nuoria. Hän oli viettänyt tuskaisen yön valvoen samaan aikaan, kun me nukuimme onnellisina ja terveinä seinän takana. Veimme mummon terveyskeskukseen, siitä hänet lähetettiin melkein saman tien lähimpään keskussairaalaan eikä hän enää kotiinsa palannut. Kahden kuukauden kuluttua seisoimme hänen haudallaan.
Kuinka usein olenkaan ajatuksissani palannut tuohon viimeiseen viikonloppuun mummon kanssa. En minä silloin osannut ajatella, miten hänen käsiään särki, en ymmärtänyt hänen sydänvaivojaan enkä paljon muutakaan. Tiesin, mutta en ymmärtänyt. Nyt hieron usein omia särkeviä käsiäni ja muistelen mummoa, nyt minä ymmärrän, miltä tuntuu elää särkevien nivelten kanssa. Ymmärrän jotain siitä syvästä huokauksesta ja lempeästä katseesta.
En syytä sitä nuorta ja onnellista aviovaimoa mistään. Se oli minun elämääni silloin. Ymmärrän, että ei mummokaan syyttänyt. Hän rakasti meitä ja oli onnellinen meidän puolestamme. Meidän läsnäolomme piristi häntä ja toi turvaa hänen vaivojensa keskelle. Yksin valvottu yö olisi ollut vielä tuskallisempi.
Samalla hänestä saattoi tuntua haikealta. Katsellessaan meitä, hän ehkä muisteli omaa nuoruuttaan, sodassa kuollutta ensimmäistä aviomiestään ja pari vuotta aikaisemmin kuollutta toista miestään. Ehkä hän muisteli elämänsä aktiivisia vuosia, niitä vuosia, jolloin hän oli ollut terve ja toimelias. Aktiiviset vuodet olivat silloin siirtymässä meille lapsenlapsille.
Nykyisin samaistun enemmän mummooni kuin silloiseen itseeni. Aktiiviset vuodet ovat vähitellen siirtymässä lapsilleni ja moni asia on omassa elämässä jo taakse jäänyttä elämää. Mummon muisteleminen tuntuu lohdulliselta. On turvallista kulkea kohti omaa vanhenemista tietäen, että tämän saman ovat kokeneet kaikki minua edeltäneet sukupolvet. Ei nuoren tarvitse ymmärtää, miltä vanheneminen tuntuu, se selviää hänelle aikanaan. Vanha voi muistaa ja ymmärtää, miltä tuntuu olla nuori, mutta nuori ei voi ymmärtää, miltä tuntuu olla vanha. Mummon huokaus ja lempeä katse ovat avautuneet minulle vuosien kuluessa ja säilytän niitä muistoissani arvokkaina aarteina.
