Opetusministeri Li Anderson sanoi jossain Suomi Areenan keskustelussa, että ei pitäisi enää puhua kadotetusta sukupolvesta. Koronarajoitusten ja etäopiskelun seurauksena on puhuttu paljon nuorten ahdistuneisuudesta ja oppimisvajeesta, jonka takia meillä on nuorissamme kadotettu sukupolvi.
Kun katselen sukuni historiaa, en näe siellä muuta kuin kadotettuja sukupolvia.
Isovanhempieni lapsuusaikaan oli sisällissota. Sisällissodan aikaisesta lapsuudesta he kasvoivat aikuisuuteen joutuen keskelle toisen maailmansodan hulluutta.
Vanhempieni lapsuus kului keskellä toista maailmansotaa. Sodan jaloissa vietiin elämää eteenpäin niin kuin kyettiin, lapset ja nuoret selvisivät, miten selvisivät.
Oma sukupolveni syntyi rauhan aikana, mutta sodan traumoista kärsiville vanhemmille ja isovanhemmille. Aikuisilla ei ollut kykyä eikä aikaa kuunnella lapsia. Vaikeista asioista ei puhuttu, oli katsottava eteenpäin.
Monen sukupolven aikana lasten ja nuorten ongelmiin oli yksinkertainen ratkaisu. Käytösongelmainen lapsi oli tuhma ja asia ratkaistiin piiskaamalla. Oppimisvajeeseen oli kaksi syytä, lapsi oli joko tyhmä tai laiska. Tyhmät siirrettiin apukouluun, laiskat jätettiin lukuvuoden aikana laiskalle ja lukuvuoden lopuksi luokalle.
Sotien jälkeen alettiin rakentaa suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa, jonka myötä myös lapset ja nuoret alettiin nähdä ihmisinä. Lasten ja nuorten huomioimisessa ja kuuntelemisessa on elinaikanani tapahtunut valtavan iso positiivinen kehitys.
Hyvinvoinnin rakentamisessa päädyttiin 1990- luvun lamaan. Omat lapseni syntyivät tämän laman keskelle. Lama-ajan vaikutuksesta lasten ja nuorten elämään onkin jo saatavissa tutkittua tietoa.
Nyt nämä lama-ajan lapset kasvattavat omia lapsiaan koronapandemian, Ukrainan sodan ja ilmastokriisin keskellä.
Li Anderson on oikeassa, ei pidä puhua kadotetusta sukupolvesta, sillä ei kriisien keskellä vietetty lapsuus tai nuoruus ole mikään nykynuorten erikoisuus. Maailmanhistoria on täynnä kadotettuja sukupolvia, jokaisella on ollut omat kriisinsä.
Huolipuhe ja oppimisvaje ovat nykyajan termejä, mutta huolta ja oppimisvajetta on esiintynyt kautta maailmanhistorian.
Ei mikään kriisi ole vain lasten ja nuorten kriisi. Kriisit vaikuttavat kaikkien elämään. Jokaisessa ikäluokassa on ihmisiä, joita ne ahdistavat ja koskettavat raskaasti. Jokaisessa ikäluokassa on myös ihmisiä, jotka selviävät suhteellisen hyvin.
Jos haluamme puhua kadotetusta sukupolvesta, meillä on siis myös kadotettuja aikuisia ja kadotettuja vanhuksia. Kaiken ikäiset ihmiset tarvitsevat apua silloin, kun omat voimat eivät kanna.
Lapsemme ja nuoremme eivät ole kadoksissa, he elävät keskellämme. Ei heitä tarvitse mistään etsiä, voimme vain kohdata heidät. Jokainen voi omassa lähipiirissään avata silmänsä ja korvansa nähdäkseen ja kuullakseen vierellään elävät ihmiset.
Myös lapset ja nuoret voivat avata silmänsä ja korvansa nähdäkseen vierellään elävät ihmiset. Aikuiset ja vanhuksetkin kaipaavat välittämistä, heilläkin on omat kriisinsä. Ei kadoteta toisiamme.
