Ollessani nuori aikuinen 1980- luvulla televisiossa esitettiin parinvalintaohjelmaa ”Napakymppi”. Ohjelmassa neiti tai herra X valitsi itselleen matkakumppaniksi neiti/ herra A: n, B: n tai C: n. Tietokone oli arponut yhden näistä vaihtoehdoista napakympiksi ja jos neiti/herra X osasi valita oikean vaihtoehdon, pari pääsi kaukomatkalle, toiseksi parhaan valinnan kanssa pääsi Euroopan matkalle ja huonoimman vaihtoehdon kanssa kotimaan matkalle. Jos X oli neiti, juontaja Kari Salmelainen kysyi joka jaksossa häneltä, millainen on hänen unelmiensa mies ja melkein joka jaksossa neiti X vastasi, että tanssitaitoinen ja huumorintajuinen mies. Ohjelman alkuvuosina olin itsekin vielä neiti ja joka kerta ihmettelin tuota vastausta. Miksi miehen pitää olla tanssitaitoinen ja huumorintajuinen? Minä kaipasin miestä, joka olisi ystävällinen, auttavainen, rehellinen ja jonka kanssa olisi hyvä jakaa elämänsä. Tanssitaito ja huumorintaju tuntuivat kovin pinnallisilta odotuksilta.

Nuoruudessani kuljin paljon seurakuntanuorten tilaisuuksissa. Siellä ei etsitty tanssitaitoista miestä, mutta kitaristipojat olivat korkeassa kurssissa. Jos poika osasi soittaa kitaraa ja jutella mukavia, oli ihaileva tyttölauma varmasti ympärillä. En koskaan tuntenut kuuluvani kitaristipoikia ympäröivään enkelikuoroon, vaikka laulamisesta pidinkin. Koko touhu tuntui jotenkin teennäiseltä. Ujot ja hiljaiset pojat saivat yleensä istua täysin rauhassa.

Sama kuvio pyörii meillä koulussa. Tietyt pojat ovat suosittuja ja vetävät perässään tyttölaumaa ja samaan aikaan moni todella mukava poika saa olla täysin rauhassa. Eräs tyttö huokaisi kerran minulle: ”Onneksi mun veli pelaa lätkää, kun lätkäjätkät on niin suosittuja”. Koulullamme on ystävyyskoulu Yhdysvalloissa. Ystävyyskoulumme on jääkiekkoa pelaavien poikien sisäoppilaitos ja joka toinen vuosi sieltä vierailee joukkueellinen poikia koulussamme. Koulumme tytöt ovat aivan hurmoksissa näistä Amerikan lätkäjätkistä ja omat poikamme katselevat ihmeissään vierestä tätä sirkusta. Ihmeissään sitä katselee myös vanha opo, vaikka toisaalta ymmärtääkin kuvion. Tanssitaitoinen – kitaraa soittava – lätkäjätkä, näistä tytöt tykkää.

Tanssitaito tai huumorintaju ei kuitenkaan takaa toimivaa seurustelusuhdetta, siihen tarvitaan jotain muuta. Parkettien partaveitsi voi osoittautua petolliseksi kumppaniksi, kitaraa soittava hymypoika voi alkoholisoitua ja ihana lätkäjätkä saattaa osoittaa narsistisia piirteitä. Joskus nuoruuden unelmat saattaavat valua katkerina kyynelinä pitkin poskia. Seurustelukumppaniksi ei kannattaisi etsiä unelmien prinssiä, joka lupaa lahjoittaa oman ikuisen rakkautensa ja puoli valtakuntaa. Kannattaisi etsiä sitä ihmistä, joka ei lupaa liikoja, mutta kohtelee toisia ihmisiä ystävällisesti ja kunnioittavasti.  Miten olisi se ystävällinen, auttavainen ja rehellinen mies? Se poika, joka sivusta katselee tätä flirttisirkusta miettien, että minä en koskaan kelpaa kenellekään.

Samaisella 1980- luvulla, jolloin television napakympissä etsittiin tanssitaitoisia ja huumorintajuisia miehiä, minä lähdin kristillisen opiskelijajärjestön järjestämälle matkalle Leningradiin. Lähdin matkalle opiskelijasiskoni kanssa, sillä itse en enää ollut opiskelija enkä asunut kyseisessä opiskelijakaupungissa. En tuntenut matkaseurueesta muita kuin siskoni. Menomatkalla seurasin sivusta ryhmän touhuja linja-autossa. Kitaristipojat laulattivat porukkaa ja huumorintajuiset pojat esittivät sketsejä. Tunnelma oli hauska. Linja-auton takaosassa istui yksinään mies, joka ei pahemmin tähän hauskanpitoon osallistunut. Hänellä oli kamera sylissään ja välillä hän otti valokuvan. Katselin häntä ja lopulta matkamme edettyä Viipuriin asti menin hänen viereensä istumaan. Kysyin, saanko tulla tähän istumaan ja ottamaan valokuvan Viipurin linnasta. Siitä se alkoi. Paluumatkalla istuimme koko matkan vierekkäin ja vieressäni hän on pysynyt siitä lähtien. Siinä oli minun ystävällinen, auttavainen ja rehellinen mieheni. Tanssitaitoinen hän ei ollut silloin eikä ole edelleenkään. Jos haluaisimme tanssia, sen taidon pystyisi oppimaan vaikka paritanssikursseilla. Me olemme keskittyneet yhteiseen sulkapalloon. Yhteinen huumorintaju on löytynyt ja se on arjen suola. Suosittelen parisuhdeasioissa katselemaan vähän pintaa syvemmälle, muuten voi aarre jäädä löytymättä.

Vastaa