”Et ole soittanut”: totesi tytär soittaessani hänelle puolitoista viikkoa sen jälkeen, kun olimme jättäneet hänet uudelle opiskelupaikkakunnalleen. Se oli puhdas toteamus, ei vihainen tai syyttävä, vaan ainoastaan toteamus. Hänellä oli uusi elämänvaihe ja hän oli odottanut äidin soittoa. Toteamus jäi mieleeni ja ymmärsin pudonneeni someansaan. Olimme tuon reilun viikon aikana useampaan otteeseen viestitelleet perheemme sisäisen WhatsApp-ryhmän kautta ja olin kuvitellut, että se riittää kertomaan, että hänellä ei ole mitään hätää. Ei hänellä mitään hätää ollutkaan, hän halusi vain jutella. Minun tyttäreni, joka kirjoittaa tekstiviestin nopeammin kuin minä ehdin ajatella, kuuluu useampaan someryhmään kuin minä omistan kenkiä ja etsii tiedon netistä siinä ajassa kuin minä vasta etsin puhelintani, halusi puhua kanssani puhelimessa, some ei riittänyt. Onneksi vihdoinkin soitin, puhelu oli virkistävä kokemus minullekin. Ei yksikään WhatsApp-viesti korvaa oikeaa keskustelua puhelimessa.

Samana päivänä, kun soitin tyttärelleni, olin koulussa puhunut yhden tulevan lukiolaisen kanssa. Keskustellessamme puhuimme myös sähköisistä oppikirjoista, sähköisistä kokeista ja sähköisistä ylioppilaskirjoituksista. Kaikki sähköistyy tai on jo sähköistynyt. ”Se on niin surullista”: huokaisi tuo nuori tyttö. Ei hänen ongelmansa ollut se, etteikö hän osaisi käyttää sähköisiä oppimisalustoja, mutta hänen sanojensa mukaan niissä ei ole mitään tunnetta. Elämän pitää tuntua joltakin. Koko yhteiskuntamme on pudonnut someansaan. Kuvittelemme, että toimivilla ja supernopeilla laajakaistayhteyksillä saavutamme jotain korvaamattoman arvokasta. Entäpä jos käykin niin, että menetämme jotain korvaamattoman arvokasta. Jos käykin niin, että netti toimii, mutta elämä ei enää tunnu miltään, menetämme yhteyden toiseen ihmiseen.

Yhteiskuntamme on siirtymässä nettiin. Pankkipalvelut ovat netissä, ostokset tilataan netistä, vakuutusyhtiöön ei saa yhteyttä muualla kuin netissä, matkaliput ja kaikki muutkin liput ostetaan netistä tai automaatista. Palvelu toimii, paitsi että kukaan ei palvele ketään. Asiat hoituvat, jos hoituvat, mutta niiden hoitaminen ei tunnu miltään. Joskus olisi hienoa asioida ihmisen kanssa, saada puhua, nähdä ihmisen ilmeet ja eleet, tuntea ihmisen tuoksu ja aistia läsnäolo. Kone ei korvaa ihmistä. Jätämme nuorille perinnöksi nettiyhteiskunnan, mutta haluavatko he sitä? Jospa tämä meidän diginatiivi sukupolvemme, joka surffailee netissä kuin kala vedessä ja jolta me vanhemmat kysymme neuvoa ollessamme älypuhelimemme kanssa vierailla vesillä kaipaakin satuja ja tarinoita sekä tavallisia puheluita. Voisimmeko nousta someansasta ja keskittyä välillä ihmisten väliseen vuorovaikutukseen?

”Ei minunkaan nuoruudessani” ovat sanat, jotka nuoret ihmiset usein kuulevat vanhempien ihmisten suusta. Ei minunkaan nuoruudessani äiti soitellut ja kysellyt kuulumisia lähdettyäni maailmalle. En tiedä, olisiko hän halunnut soittaa, sillä se ei ollut mahdollista. Minulla ei ollut puhelinta eikä minulle voinut soittaa mihinkään. Kun halusin soittaa kotiin, kävelin postin yhteydessä olevaan lennättimeen soittamaan. Nuorena ihmisenä en osannut ajatella, onko äiti mahdollisesti huolissaan minun selviämisestäni, soitin kotiin silloin, kun minulla oli siihen tarve. Ensimmäisen lankapuhelimeni sain vasta opiskeluajan jälkeen ensimmäisessä työpaikassani. Ei se ollut ihanne, tietokone ja netti on tuonut elämään paljon hyviä asioita. En haikaile menneeseen aikaan. Soitan puheluni mieluummin omasta älypuhelimestani kuin kävelen lennättimeen tai puhelinkioskiin soittamaan. Elämä on nyt ja nykyaikaan kuuluu digitaalinen todellisuus. En haluaisi koko ajan katsoa tulevaisuuteenkaan. Elämä on nyt eikä vasta sitten, kun meillä on vielä paremmat digitaaliset systeemit. Haluaisin elää nyt niin, että digitaalisuuden tuomat mahdollisuudet ja inhimillisyys kulkisivat käsi kädessä. WhatsApp-viestin sijaan on hyvä ottaa välillä puhelin käteen ja soittaa toiselle ihmiselle, facebook-onnittelun sijaan voi joskus lähettää onnittelukortin ja perheissä kannattaa välillä laittaa kaikki tekniset laitteet kiinni ja keskittyä keskustelemiseen tai vaikka lautapeleihin. Kannattaa tehdä asioita, jotka tuntuvat elämältä.

 

 

 

Vastaa