Vuosi sitten elimme kylmää alkukesää samoin kuin nyt. Mieheni oli sairastanut jo pari vuotta ja hän lähti eräänä kesäkuun päivänä kontrollikäynnille sairaalaan. Annetut hoidot eivät olleet tehonneet eikä sydämeen asennettu tahdistin riittänyt korjaamaan sydämen toimintaa, vaan tilanne oli huomattavasti heikentynyt. Tieto oli shokki ja toi epävarmuuden ja pelon kesäämme. Kesä kului erilaisissa tutkimuksissa ja sairaalakäynnit määrittelivät kesäsuunnitelmiamme ja matkojamme. Ajatuksemme liikkuivat kuoleman ja elämän rajamailla ja tunnelmat vaihtelivat toivon ja epätoivon välillä. Loppukesästä saimme diagnoosin vakavasta ja pitkälle edenneestä sydänlihassairaudesta. Diagnoosi oli helpotus, sillä nyt tiesimme, mistä oli kyse, lääkärit pääsivät hoitamaan oikeaa sairautta ja toivo elämän jatkumisesta heräsi. Monta vaikeaa asiaa oli silti edessä.
Moneen vaikeaan asiaan osasimme varautua, mutta emme siihen, joka lopulta osoittautui vaikeimmaksi kysymykseksi, työelämään. Suomalainen terveydenhuolto toimi loistavasti ja sosiaaliturva piti huolta sairausloman aikaisesta toimeentulosta. Pieni notkahdus taloudelliseen tilanteeseen tuli siirryttäessä palkkatuloista Kelan sairauspäivärahan piiriin, mutta siihenkin osasimme varautua ja säästöt kantoivat pahimman siirtymävaiheen yli. Viedessään ensimmäistä sairaslomalappua työpaikalleen kesäloman päättyessä, esimies totesi miehelleni: ”Sinut on jo korvattu.” Lause jäi perheeseemme elämään lentäväksi lauseeksi, jonka tokaisimme aina sopivissa tilanteissa, mutta emme osanneet edes aavistaa, kuinka totta noista sanoista tulisi.
Talvella sairaus oli saatu hoitojen avulla stabiiliin vaiheeseen ja viimeinenkin sairasloma päättyi. Olimme valmistautuneet mieheni töihinpaluuseen, sillä sairaseläkkeelle ei lääkärin mukaan ole mahdollista päästä. Työpaikalla järjestetyssä työkykyneuvottelussa, jossa olivat paikalla työterveyslääkäri (ei siis hoitava lääkäri), työpaikan esimies ja mieheni, eteemme pudotettiin varsinainen pommi. Työpaikka ei suostunut ottamaan häntä takaisin töihin muuta kuin työkokeilijana. Työterveyslääkäri kannatti vahvasti työkokeilua. Olimme suunnitelleet elämämme niin, että meillä on taas melkein vuoden tauon jälkeen käytössämme kahden ihmisen palkka, mutta nyt meille tarjottiinkin työkokeilua vakuutusyhtiön maksamalla pienellä korvauksella. Ymmärsimme, miksi työnanataja oli niin innokkaasti ottamassa häntä työkokeiluun, sillä kokeilija on heille ilmainen työntekijä. Tästä ratkaisusta oli inhimillisyys kaukana. Hänet oli todellakin korvattu. Paluuta entiseen asemaan tai entisiin työtehtäviin ei ollut, pitkäaikainen ja työhönsä pätevä sairastunut eläkeikää lähentelevä mies siirrettiin työkokeilijaksi nuorten työkokeilijoiden rinnalle. Ei tullut palkkaa työstä vaan tuli työkokeiluraha, jonka maksupäivästä ei ollut tietoakaan. Sairauden kanssa olimme oppineet elämään, nyt pitäisi oppia elämään köyhyyden kanssa.
Vyötä kiristämällä selvisimme ensimmäisestä kolmen kuukauden työkokeilujaksosta ja edessä oli uusi työkykyneuvottelu. Odotimme töihinpaluuta palkattuna työntekijänä, mutta työantaja ja työterveyslääkäri ehdottivat uutta kolmen kuukauden kokeilujaksoa. Muuta vaihtoehtoa ei lopulta ollut ja työpaikka sai taas ilmaisen työntekijänsä. Uusi työkokeilujakso edellytti uutta paperisotaa vakuutusyhtiön kanssa ja korvauksen maksaminen siirtyi kahdella kuukaudella. Yritimme sinnitellä yhden palkan turvin, mutta mahdottomaksi se kävi, kun laskuja tuli entiseen tapaan, automme potkittiin parkkipaikalla hajalle ja toinen automme joutui käyttökieltoon myöhästyneen autoveromaksun takia. Työmatkojen suhteen olemme molemmat riippuvaisia omasta autosta. Autokuluista, ruuasta, lääkkeistä ja asumiskuluista on mahdoton tinkiä, melkein kaiken muun voi elämästään pistää jäähylle. Työelämään paluu vakavan sairastumisen jälkeen on osoittautunut uskomattoman vaikeaksi.
Meidän kohdallamme lohduttavaa on se, että mieheni oikea eläkeikä on vain neljän vuoden päässä. Ei tästä tilanteesta enää juhlatunnelmissa eläkkeelle lähdetä, mutta todennäköisesti lähdetään kuitenkin. Monesti olen miettinyt nuorten ihmisten työtilanteita, sekä terveiden että sairaiden. Viimeksi eilen (7.6.2017) luin Helsingin Sanomista, kuinka 80 % työssäkäyvistä ihmisistä kokee työnsä psyykkisesti vaativaksi ja työssä käyvistä nuorista aikuisista (18-29-vuotiaat) noin viidesosa selviää työstään lääkkeiden avulla. Nuoret aikuiset sanovat syyksi lisääntyneelle lääkkeiden käytölle työn vaativuuden lisääntymisen. Nämä työelämän uutiset tekevät minut surulliseksi. Kuinka helppo on todeta työntekijälle, että sinut on korvattu sen sijaan, että lähdettäisiin oikeasti miettimään, miten työntekijän mahdollisuuksia selviytyä työstään voitaisiin tukea. Uskon, että työnantaja, joka on valmis sitoutumaan työntekijöihinsä saa myös sitoutuneita työntekijöitä. Vuosi sitten miehelleni sanottiin työpaikalla: ”Sinut on korvattu” ja tänä kesänä hän on valmis sanomaan työpaikalleen samat sanat. Työ on vain osa elämää ja jos siitä osasta tulee liian vaikeaa, elämänsä voi suunnitella uudella tavalla. Tänä kesänä iloitsemme toisistamme, elämästä ja siitä, että olemme henkisesti irtautuneet työelämästä.
