Katselin televisiosta ohjelmaa ”Vuosia nuoremmaksi”. Ohjelmassa on yleensä joku minun ikäiseni nainen, joko viedään Helsinkiin Espalle ja ohikulkijoita pyydetään arvaamaan hänen ikänsä. Ensimmäisen arvauskierroksen jälkeen hänet muokataan, meikataan, puetaan, parturoidaan ja kammataan uuteen kuosiin ja sen jälkeen viedään uudelleen Espalle iänarvauskierrokselle. Koko tuon kaunistautumisprosessin jälkeen ihmiset arvaavat henkilön iän alhaisemmaksi kuin aikaisemmin. Ohjelman lopussa henkilön ystävät ja sukulaiset pääsevät ihastelemaan stailauksen lopputulosta. Niissä kahdessa jaksossa, jotka olen katsonut, juontaja on maininnut, että prosessin seurauksena löytyi henkilön piilossa oleva naiseus. Jäin miettimään, mitä juontaja tuolla kommentillaan tarkoittaa, mitä on piilossa oleva naiseus?

Kuten nykyaikana tehdään lähes joka asiassa, etsin vastausta piilossa olevaan naiseuteen googlen avulla. Googlettamisen seurauksena minulle iski oikea informaatioähky. Hakutuloksia käsitteelle ”piilossa oleva naiseus” tuli niin paljon, että lähdekritiikille oli todella käyttöä. Yhteenvetona totesin, että aihe on on ilmeisen ”kuuma peruna” ihmisten välisissä keskusteluissa ja mietin, uskaltaako tähän soppaan ollenkaan omaa lusikkaansa laittaa. Koska minulla on kuitenkin puolen vuosisadan kokemus naisena elämisestä päätin, että jotakin elämä on minulle asiasta opettanut ja lähdin miettimään tätäkin asiaa oman elämänhistorian kautta.

Minulla on ollut kaksi mummoa, maalaismummo ja kaupunkilaismummo. Maalaismummo on muistikuvissani pukeutumut marjapuuronpunaiseen villatakkiin ja hameeseen, jalassaan hänellä on huopatossut ja päässääm huivi. Hän lypsi lehmät, kutoi matot, viljeli mansikat ja teki perinteiset pientilan emännän työt. Maalaismummo leipoi elämäni parhaimmat pullat ja leivät, paistoi parhaimmat letut ja teki parhaimmat lihapullat. Juhlamekkoon hän pukeutui häihin ja hautajaisiin, eikä niitä tilaisuuksia hänen elämässään kovin usein ollut. Lapsen silmin hän oli herttainen mummo, jonka tapaaminen oli aina pieni juhlahetki. Ulkonäköön ja omaan hyvinvointiin liittyvä naiseus oli hänen kohdallaan piilossa. En minä niitä osannut lapsena kaivata, mutta jälkeenpäin olen miettinyt, että olisikohan hän itse joskus kaivannut elämäänsä jotain muutakin kuin äitiyttä, mummoutta ja emännyyttä.

Kaupunkilaismummo on muistikuvissani pukeutunut tyylikkääseen jakkupukuun, hänellä on kampaajalla tehty kampaus ja hattu päässä, korkokengät jalassa ja käsilaukku kyynärtaipeessa. Hän hoiti omaa muotiliikettään ja kotona työt teki kotiapulainen. Eläkeläisenä hänellä ei enää ollut kotiapulaista, silloin hän käytti apulaisina vuokralaisiaan ja meitä lastenlapsiaan emmekä me aina hyväksyneet apulaisen rooliamme. Lapsen silmin hän oli vähän pelottava, koska hänellä oli aina jotain moittimista meidän pukeutumisemme tai käytöksemme suhteen. Hänen elämässään äitiyteen, mummouteen ja toisista huolehtimiseen liittyvä naiseus oli piilossa, hän oli meille lähinnä tapakouluttaja. Ehkä hänkin olisi kaivannut elämäänsä ulkoisen naiseuden lisäksi myös sisäistä naiseutta.

Omassa elämässäni olen halunnut yhdistää nämä kaksi mummoani. Olen ollut ja olen edelleen pullantuoksuinen äiti, joka paistaa lettuja ja lihapullia, ottaa syliin ja laittaa elämässään lapset ja perheen etusijalle. Olen myös halunnut pitää kiinni asioistani, jotka ovat minulle tärkeitä, ottaa aikaa omille harrastuksille ja omalle hyvinvoinnille. Pullantuoksuinen äiti voi joskus lähteä ravintolaan syömään ja omaan ulkonäköön voi kiinnittää huomiota nostamatta sitä kuitenkaan naisen elämän ykkösasiaksi.

Opona joutuu myös miettimään, minkälaiseen naisen malliin haluaa olla opastamassa nuoria tyttöjä. Me puhumme sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja sukupuolineutraalista kasvatuksesta, mutta tässä suhteessa nuorten elämä on raakaa. Muistan keskustelun erään seiskaluokkalaisen tytön kanssa, hän istui työhuoneessani ja itki siksi, koska koki olevansa luokan rumin tyttö. Hänen mielestään luokkakaverit ovat niin kauniita ja hän hän oli kuin Tuhkimo heidän keskellään. Ymmärsin häntä, sillä hänen luokallaan oli monta ”barbienukkea”, tyttöjä, jotka käyttivät suurimman osan ajastaan ulkonäöstään huolehtimiseen. Kuunneltuani häntä ja itkun vähän hellitettyä kysyin tytöltä, haluaako hän kuulla minun mielipiteeni ulkonäöstään. Hän halusi kuulla ja niinpä pääsin kehumaan hänen ulkonäköään ja tein sen aivan rehellisesti, sillä minun silmissäni hän oli kaunis. Vähitellen itku muuttui kauniiksi hymyksi ja siinä tilanteessa tuon 13-vuotiaan tytön piilossa ja alullaan oleva naiseus tuli näkyviin. Hän kävi peruskoulunsa ryhtymättä ”barbieksi” ja kolmen vuoden päästä sain katsella kaunista nuorta tyttöä hyvä peruskoulun päättötodistus kädessään. Toivottavasti hänen ja muidenkin nuorten tyttöjen elämässä saa vapaasti yhdistyä kauneus ja älykkyys, molemmat voivat ilmetä monella eri tavalla. Mitään osaa itsestään ei tarvitse piilottaa.

Vastaa