Syyslomalla lähdin kävelylenkille omaan, tuttuun metsään. Oli kaunein mahdollinen syyspäivä ja nautin joka solulla metsäkävelystäni. Nautin niin kovasti, että jatkoin matkaani aina pitemmälle ja pitemmälle metsään ja tuttujen metsämaisemien rajojen yli, jokamiehenoikeudet kun turvaavat sen, että myös toisen omistamassa metsässä saa kävellä. Oli niin hiljaista, välillä joku puunrunko narahti, tikan nakutus kuului etäältä tai ihan pään yläpuolelta, vesi lorisi pienessä metsäpurossa ja hiljainen tuuli humisi puissa. Niin rentouttavaa ja hoitavaa.

Rentouttavassa ja hoitavassa metsässä vaanii myös vaara. Kävellessäni tarkkailin koko ajan maastoa, painoin mieleeni ojat, eläinten polkemat polut ja metsätiet, jotta osaisin takaisin kotiin. Kokemuksesta tiedän, miltä tuntuu olla eksyksissä metsässä, silloin ihanasta metsästä tulee äkkiä pelottava, metsän äänet kuulostavat uhkaavilta ja yksinäisyys musertavalta.

Tarkkailin myös aurinkoa ja sen laskemista. Illan hämärtyessä suuntasin paluumatkalle, sillä en halunnut olla yksin metsässä pimeän tultua. Pimeässä metsässä olo ei enää olekaan turvallinen, mustina kohoavat puut ovat kuin haamuja ja maasto täynnä vaarallisia kuoppia ja onkaloita. Älypuhelimen valo ei pitkälle valaise pimeyden keskellä.

Metsäretkelläni näin useita metsästäjien tähystystorneja. Uteliaisuuttani kiipesin yhteen torniin ihailemaan maisemaa. En nähnyt tornista yhtään hirveä enkä ehtinyt ihailla maisemaa, sillä näin pari oranssia pistettä ja ymmärsin, että minun lisäkseni metsässä oli myös hirvenmetsästäjiä. Mieleeni hiipi ajatus, että jos he vahingossa ampuvatkin minut hirvenä, sellaista on tapahtunut. Taas mieleen nousi uhkakuva ja koti alkoi tuntua houkuttelevalta. Paluumatkalla polulleni osui pari hirvimiestä, juttelivat ihan mukavia ja lupasivat olla ampumatta minua.

Metsäretkeni päättyi turvallisesti ja pääsin takaisin kotiin. Syyslomakin päättyi ja kotimetsä jäi kaus taakse. Aamulla ajellessani töihin kuuntelin radiosta ohjelmaa, jossa kerrottiin eräässä peruskoulussa järjestetystä riistakurssista. Kurssia olivat yhteistyössä koulun kanssa järjestämässä riistanhoitoyhdistys ja luonnonsuojelujärjestöt. Järjestäjät kertoivat järjestäneensä kurssin, koska nykyisin monille lapsille ja nuorille metsä on vieras ympäristö. Ohjelmassa haastateltiin myös oppilaita. Eräältä tytöltä kysyttiin, mitä pitää tehdä, jos metsässä alkaa pelottamaan. Hyvä kysymys, sillä niin ihanaa kuin metsässä liikkuminen onkin, se voi myös olla pelottava paikka. Tyttö vastasi kysymykseen, että silloin pitää puhua aikuiselle.

Aikuiselle puhuminen on hyvä neuvo, sitä me hoemme oppilaille koulussa joka asiassa: ”Jos joku asia huolestuttaa tai sinua kiusataan, niin tule puhumaan jollekin koulun aikuiselle”, ”Älä jää yksin miettimään asioita, vaan puhu jollekin luotettavalle aikuiselle”. Haastateltu tyttö oli oppinut, että aina pitää puhua aikuiselle. Jäin muistelemaan omaa metsäretkeäni, jos olisin eksynyt tai jäänyt yksin pimeään metsään, kenelle olisin puhunut. Ehkä niille hirvimiehille, mutta sekin kohtaaminen oli lyhyt eivätkä he olisi enää pimeän tultua olleet paikalla.

Antaessamme neuvoja lapsille ja nuorille, me puhumme kuin olisimme aina paikalla auttamassa ja suojelemassa. Meidän tehtävämme on huolehtia heidän turvallisuudestaan, mutta meidän tehtävämme on myös kasvattaa heitä selviämään itse. Riistakurssilla on varmaan opetettu, miten metsässä toimitaan eri tilanteissa ja miten vältetään niitä pelottavia tilanteita.

Vastaa