Peruskoulun opona kuulen usein lauseen: ”Miksi me tällaista tehdään, tämä on ihan itsestäänselvyys”. Joskus vastaan siihen jotain tilanteeseen sopivaa, aina en jaksa vastata mitään. Useimmiten sanoja ei edes odota vastausta, se on vain hänen tapansa kyseenalaistaa koko koulunkäynti.
Marraskuisella kävelylenkillä elämän itsestäänselvyydet alkoivat puhutella minua. Olemme perheeni kanssa viettäneet lähes kolmenkymmenen vuoden ajan viikon Vuokatissa. Ostimme lomaosakkeemme aikana, jolloin yöunet eivät olleet minulle lainkaan itsestäänselvyys. Toinen lapsemme oli kahden kuukauden ikäinen koliikkivauva ja osakekaupatkin tehtiin neljän tunnin yöunien jälkeen väsymyksenhuuruisessa olotilassa. Tällä lomaviikolla vauva ei valvota, mutta ikä on tuonut tullessaan häiriötekijöitä yöuniin, nukkuminen ei siis edelleenkään ole itsestäänselvyys. Hyvä yöuni on suuri lahja.
Kävellessämme vuosikymmenten aikana tutuksi tulleella lenkkipolulla mieheni tokaisee pysäyttävän lauseen: ”Kävelen täällä, kun vielä pystyn”. Se ei ole pessimismiä, vaan hänen sairauksiensa mukanaan tuoma realiteetti. Saman realiteetin alainen olen minäkin, jolle käveleminen on vielä itsestäänselvyys. Kävelen niin kauan kuin pystyn, se on lahja.
Vuokatti on täynnä kovakuntoisia, nuoria urheilijoita. Heitä juoksee ohitsemme ja vastaamme. Katselemme heidän menoaan ja mietimme, millaisella kilometrivauhdilla he todennäköisesti juoksevat ja millainen treeni on menossa. Niin monta kertaa olemme juosseet samat polut, silloin, kun juokseminen vielä oli meille itsestäänselvyys. Toinen meistä ei juokse enää ollenkaan ja toisellakin on kilometrivauhti hiipunut jo monen vuoden ajan. Minä juoksen niin kauan kuin pystyn ja sellaisella vauhdilla kuin pystyn, se on realiteetti.
Polun varrella virtaa puro. Iloisella solinalla vaaran laelta virtaa kirkasta vettä alas laaksoon. Pysähdymme puron äärelle. Niin paljon puhdasta vettä ja meille suomalaisille niin tuttu näky. Entä, jos olisikin toisin. Ei olisi iloisesti virtaavaa puroa, ei puhdasta juomavettä tai pesuvettä. Entä, jos ei olisi käsienpesuvettä näin korona-aikana. Meille niin jokapäiväinen itsestäänselvyys ei ole maailmanlaajuisesti ollenkaan selvä asia. Käytämme puhdasta vettä niin kauan kuin sitä riittää. Puhdas vesi suuri ja elämän kannalta välttämätön lahja.
Koko lenkkipolku kulkee läpi erämaametsän. Niin puhdasta luontoa, rauhallista tunnelmaa ja raikasta ilmaa, ja samalla niin jokapäiväistä. Nousen ison kiven päälle ja katselen ympärilläni avautuvaa maisemaa, silmänkantamattomiin metsää, joka puolella metsää. Kuinka onnellinen olenkaan saadessani seistä siinä kivellä. Vielä tämän kerran sain kävellä tämän vaaran päälle oman rakkaani kanssa, katsella ja kuunnella puhdasta luontoa. Tämä ei ole itsestäänselvyys, tämä on suuri lahja. Tämän haluan säilyttää sydämessäni.
Elämä on hienoa, kun ymmärtää sen, että yksikään itsestäänselvä asia ei oikeasti ole itsestäänselvyys. Kaikki on lahjaa ja lainaa. Kaiken voi jonain päivänä menettää. Onnellisuus tulee siitä, että näkee oman elämänsä lahjana, ei itsestäänselvyytenä. Miten voisin tämän oman elämänkokemukseni siirtää niille nuorille ihmisille, joille koulu on täynnä itsestäänselvyyksiä. He ovat saaneet suuren lahjan, mahdollisuuden opiskella. Ehkä jokaisen on opittava ja ymmärrettävä se itse.
