”Käyttövirhe aiheutti Itä-Suomen yliopiston nettipääsykokeen epäonnistumisen” (Yle 8.5.2020).
”Yliopistot tyrivät oikeustieteellisen pääsykokeiden pisteiden laskussa” (Helsingin Sanomat 10.7.2020).
Tämän tapaisia otsikoita on esiintynyt mediassa kuluvan koronakevään ja -kesän aikana. Kuinka monen nuoren tulevaisuudensuunnitelmat, unelmat ja haaveet ovat olleet riippuvaisia näistä digitaalisista virheistä? Nämä otsikot pitävät sisällään paljon kyyneleitä, sekä ilon että pettymyksen.
Koronakevät vauhditti pääsykokeiden ja kaiken mahdollisen toiminnan siirtämistä digitaalisiksi nopeammin kuin mihin oltiin ehditty valmistautua. Digitaalinen innostus nostatti vauhtisokeuden ja kiivettiin ns. pylly edellä puuhun.
Lyhyessä ajassa kodit muuttuivat etätyöpisteiksi ja oppilaitoksiksi. Niin nopeasti, että käytännön ongelmia ei ehditty miettiä. Ihmiset sopeutuivat kukin tavallaan, joku hyvin ja joku hyvin huonosti.
Nyt olisi aika todella miettiä, mitä olemme saavuttaneet ja mikä on säilyttämisen arvoista. Olisi aika myös avata silmät ja nähdä se todellisuus, jonka tämä digitaalinen pikajuoksu on synnyttänyt.
Pääsykokeiden tuloksissa tapahtui virheitä, koska luotettiin liikaa optisen lukulaitteen tuottamaan automatisoituun päätöksentekoon. Inhimillisen virheen mahdollisuus ei ole pois suljettu, vaikka kone tekee valinnat.
Kone on hyvä renki, mutta huono isäntä. Ihmisen tehtävä on hallita sitä, mitä kone tekee. Kun siihen ohjelmoi yhden rastin väärään ruutuun, kone vetää sen virheen läpi koko ohjelman.
Digitaalisessa maailmassa vallitsevat viidakon lait. Vauhtisokeudessamme olemme luomassa maailmaa ilman sääntöjä. Tiedämmekö edes, millaista maailmaa olemme luomassa.
Koko digitaalinen keskustelu on keskittynyt teknisiin asioihin ja talouteen. Pääasia ei kuitenkaan ole tekniikka tai raha, vaan ihmisten elämä. Jokainen digitaalinen toiminta vaikuttaa yksittäisten ihmisten elämään.
Haluaisin elää sellaisessa digitaalisessa maailmassa, jossa koti on ensisijaisesti koti eikä jonkin oppilaitoksen, valtion viraston tai yrityksen ilmainen toimipiste.
Haluaisin elää sellaisessa digitaalisessa maailmassa, jossa ihmiset saavat asioidensa hoidossa tarvitsemaansa palvelua. Ei niin, että jokainen yrittää itku kurkussa yksin kotikoneella hoitaa kaikkea mahdollista, vaan niin, että jokaisella olisi halutessaan mahdollisuus myös henkilökohtaiseen palveluun.
Digitalisaation tarkoitus on luoda ihmisille hyvinvointia. Jos se luokin pahoinvointia, uskallammeko myöntää sen ja laittaa peruutusvaihteen päälle vai jatkammeko kiihtyvällä tahdilla eteenpäin? Koneet on keksitty ihmistä varten eikä toisinpäin.
