Eri työalojen uutisointia seuranneena olen tullut siihen tulokseen, että osaavan työvoiman saaminen alkaa olla ongelma lähes joka alalla. Ainakaan ei ihan äkkiseltään tule mieleen alaa, jolla ei puhuttaisi työvoimapulasta.
Mikäli meillä on ongelma, eli se työvoimapula, asialle pitäisi ilmeisesti tehdä jotain muutakin kuin valittaa. On kaksi tapaa lähestyä asiaa, pitkän ja lyhyen tähtäyksen suunnitelmat.
Pitkän tähtäyksen suunnitelma on ajankohtainen näin keväällä, jolloin on hakuajat eri oppilaitoksiin. Ammatillisesta koulutuksesta sekä korkeakouluista valmistuvat tulevaisuuden osaajat. Pitäisi siis saada riittävä määrä opiskelijoita näiden työvoimapulasta kärsivien alojen koulutuksiin.
Opiskelupaikkoja onkin lisätty monille aloille, kuten hoitoalalle. Mutta ei se riitä, jos koulutuksiin ei ole riittävästi hakijoita, valitut opiskelijat eivät koskaan valmistu, valmistuneet työntekijät eivät hakeudu alan töihin, tai jos hakeutuvat, niin vaihtavat alaa muutaman vuoden kuluttua.
Nuorille pitäisi siis osata antaa riittävän monipuolista, puolueetonta ja ajankohtaista tietoa erilaisista opiskeluvaihtoehdoista. Ei se houkuttele alalle, jos vain kuuntelee alan ihmisten valitusta ja lukee negatiivisia uutisia.
Ja opiskelijoista tulisi huolehtia niin, että opiskeluaikana kehittyisi ammatti-identiteetti ja -ylpeys, into lähteä alalle töihin. Tunne siitä, että on hienoa olla liittymässä tietyn alan työntekijäjoukkoon.
Nuoret voivat vastata työvoiman tarpeeseen tulevaisuudessa. Koska sitä työvoimaa tarvitaan nyt eikä vasta tulevaisuudessa, tarvitaan myös lyhyen tähtäimen suunnitelma. Työn pitäisi olla riittävän houkutteleva pitämään nykyiset työntekijät töissä ja hakeutumaan alan töihin.
Miten olisi, jos työpaikoilla alettaisiin todella miettiä, miten työntekijöistä pidetään hyvää huolta. Onko meidän työpaikallamme työhyvinvointi, johtaminen ja joustavat tavat tehdä töitä kohdillaan? Ehkä kannattaisi oikeasti kuunnella alan työntekijöitä.
Raha ei ratkaise kaikkea, mutta ilman rahaa ei kukaan lähde vieraalle töihin. Mikään ei ole surullisempaa kuin lukea uutisia, joiden mukaan Suomessa on työssäkäyviä köyhiä ihmisiä. Jos työstä saa niin huonoa palkkaa, että raha ei riitä jokapäiväiseen leipään, ei tarvitse työntekijöiden perään huudella.
Sitten on vielä se pieni ja yksinkertainen sana ”kiitos”. Kuinka hyvältä tuntuukaan saada kiitosta omasta työstään. Hyväkään palkka ei korvaa sitä, jos työpaikalla kuulee jatkuvaa haukkumista, vaatimista ja kokee riittämättömyyden tunnetta. Kun on tehnyt työnsä hyvin, pitäisi se joskus kuulla myös työn johdolta.
Onko meidän työelämästämme kadonnut ammattiylpeys? Tarvitsemme työntekijöitä, jotka haluavat tehdä työnsä niin hyvin, että siitä voi olla ylpeä. Tarvitsemme myös työnantajia, jotka julkisesti kehuvat työntekijöitään ja kertovat olevansa ylpeitä ammattitaitoisesta henkilökunnastaan.
