Elämäni ensimmäiset 15 vuotta rajoittuivat vahvasti etelä- Suomen alueelle. Kansakoulussa minulla oli opettaja, joka oli kotoisin Kajaanista. Kun hän näytti meille kartalta Kajaanin sijainnin, kysyin häneltä: ”Asuitko lapsena iglussa?” Joskus 1960- luvun lopulla vanhempani olivat hengellisillä kesäjuhlilla Jyväskylässä, joka oli minulle melkein sama asia, kuin he olisivat olleet Lapissa. 15- vuotiaana muutin vanhempieni ja sisarusteni mukana pohjoiseen Suomeen (en Lappiin) ja se oli silloin valtava kulttuurishokki. Shokkia ei yhtään lieventänyt murrosikä ja uuteen kouluun joutuminen. Pari vuotta jaksoin sinnitellä ja sitten lähdin yksin takaisin etelä- Suomeen. Kymmenen vuoden kuluttua Lappi kutsui etelän tyttöä paljon miellyttävämmällä tavalla.
Ounasjokivarressa sijaitsee tila nimeltä Varsaoja. Se on lohkaistu paljon isommasta tilasta 1930- luvulla. Kantatilalla asui perhe, jossa oli seitsemän veljestä ja isä jakoi maansa seitsemään osaan poikien kesken. Veljekset olivat nuoria miehiä sodan syttyessä ja viisi heistä joutui rintamalle. Yksi veljeksistä oli poliisi eikä häntä siksi lähetetty rintamalle. Nuorin veljeksistä oli liian nuori lähtemään sotaan. Yksi veljeksistä kaatui sodassa ja kotiin saksalaisten polttamaan Lappiin palasi neljä veljestä. He ottivat isän perintönä saamansa maan haltuunsa ja rakensivat kukin omalle tontilleen talonsa. Yksi näistä seitsemästä tilasta on Varsaoja, jota asettuivat asuttamaan ja viljelemään appivanhempani. Ennen sotaa heillä oli kaksi lasta ja sodan jälkeen syntyi vielä kolme lasta. Lapsista nuorin syntyi yllätyksenä viittäkymmentä lähestyville vanhemmille.
Lapissa on elettävä luonnon ehdoilla. Taloa ei voi rakentaa aivan joen rantaan, josta keväinen jäidenlähtö veisi sen mennessään ja joki tulvisi sisälle rakennukseen. Pihapiirin on oltava riittävän avoin, jotta tuuli pääsee puhaltamaan ja karkottamaan sääskiä. Kasvimaat ja marjapensaat täytyy suojata, että porot ja metsän eläimet eivät pääse tekemään tuhojaan. Luonto sanelee omat ehtonsa, mutta se myös vapauttaa ja antaa paljon. Suot ja metsät antavat marjoja, joki kalaa ja maa satonsa. Luonto antaa myös kauneutensa, josta jokainen saa vapaasti nauttia. Luonnon keskellä saa vapaasti huutaa kiukkunsa, itkeä itkunsa ja nauraa naurunsa. Luonto kestää ihmisen tunteet eikä sen edessä tarvitse hävetä. Kaiken tämän oppi Varsaojan poika jo lapsena. Hän kasvoi kiinni Lapin karuun ja kauniiseen luontoon, kaamoksen keskellä hän katseli tähtitaivasta ja revontulia ja kesät vietti aktiivista elämää luonnon keskellä.
Nappilan tyttö ja Varsaojan poika kohtasivat toisensa 1980- luvulla Leningradissa. Siinä kohtasivat toisensa kaksi erilaista maailmaa; eteläinen Suomi ja pohjoinen Suomi, kaupunkilainen ja maalainen elämänmuoto, nuorten vanhempien esikoinen ja vanhojen vanhempien (appivanhempani olivat isovanhempieni ikäluokkaa) kuopus sekä erilaiset uskonnolliset ja aatteelliset taustat, juureton kiertolainen ja vahvasti kotipaikalleen juurtunut lappilainen. Rakkaus on kuin Lapin luonto, se vaatii paljon, mutta antaa vielä enemmän, kun oppii elämään sen ehdoilla. Rakkaus alkaa yöttömän yön kauneudessa, tulee syksy, tulee kaamos ja sen jälkeen kevät ja taas kesä. Elämä on vuodenaikojen vaihtelua. Rakkaus kantaa, kun kaamoksen keskellä osaa katsoa taivaalle, nähdä tähdet ja revontulet sekä kauneimman kesän keskellä ymmärtää, että tämä rakkaus on suurta lahjaa, jonka saan nöyrästi ottaa vastaan. Yhteinen tahto vie eteenpäin.
