Olen syntynyt kahden isättömän lapsen tyttäreksi. Äitini on sotaorpo. Hän oli 2- vuotias, kun hänen isänsä, siis minun pappani kaatui talvisodassa tammikuussa 1940. Muistikuvia hänellä ei omasta isästä ole. Pappa oli ehtinyt ennen sotaa rakentaa nuorelle perheelle kodin ja tuohon kotiin jäivät asumaan 2- vuotias äitini, mummuni ja hänen siskonsa. Äitini kasvoi kahden naisen hyvässä hoidossa. Häntä rakastettiin ja hänestä huolehdittiin, mutta isä oli pysyvästi poissa. Yksi hänen rakkaita muistojaan on, kun hänen tätinsä kertoi hänen istuneen isänsä sylissä kamarin keinutuolissa ennen isän sotaan lähtöä. Pieni ja kuitenkin niin tärkeä tapahtuma, hän tiesi istuneensa isänsä sylissä.
Isäni menetti äitinsä jo kahden kuukauden ikäisenä vauvana. Hänen isänsä, minun toinen pappani jäi yksin kuuden lapsen kanssa. Vanhemmat sisarukset joutuivat ottamaan vastuuta kodin ja vauvan hoidosta. Niin pärjättiin, kunnes sota tuli ja rikkoi kaiken lopullisesti. Koti oli rajan takana Karjalassa ja sinne se myös jäi. Pappa lähti sotaan ja lapset sijoitettiin lastenkotiin. Nuorimpana lapsena isälleni saatiin järjestettyä adoptiovanhemmat ja hän sai uuden kodin Helsingistä. Sodan jälkeen pappa oli haavoittunut ja koditon, joten lapset saivat jäädä lastenkotiin ja isäni jäi adoptiovanhemmilleen. Isälläni on muisto tapahtumasta, jolloin hänen isänsä oli käynyt katsomassa häntä adoptioperheen luona. Hän muistaa odottaessaan sanoneensa: ”Äijä tulloo”. Se on hänen pieni, mutta tärkeä muistonsa omasta isästä. Myöhemmin hän joutui erilleen myös adoptioisästä, kun adoptiovanhemmille tuli avioero.
Minä olen syntynyt nuorille vanhemmille ja kasvoin opiskelijaperheessä. Isäni opiskeli ja teki töitä yhtä aikaa, joten ei hän paljoa ollut kotona meidän lasten kanssa. Äitikin kävi töissä ja meillä oli lastenhoitajana tätini ja myöhemmin äidin täti. Isä oli olemassa, mutta ei kovin paljoa läsnä, se oli tavallista kavereidenkin kodeissa. Isät olivat töissä ja etäisiä, joskus jopa pelottavia. Minulla on kuitenkin paljon hyviä muistoja isästä, yhteisiä retkiä ja leikkituokioita kotona. Isän selässä oli kiva ratsastaa ja hänen parransänkeään oli kiva silittää. Kouluaikoina isä oli hyvä apu koulutehtävissä. Hän osasi myös olla kannustava eikä valittanut huonoistakaan arvosanoista.
Omat lapseni syntyivät aikaan, jolloin olimme opiskelumme päättäneet ja päässeet hyvin oman elämämme alkuun. Meillä oli mahdollisuus antaa heille aikaa ja teimmekin yhdessä monenlaisia asioita. Kolmannen äitiyslomani jälkeen mieheni jäi kotiin hoitovapaalle ja vietti kaksi vuotta kotona lasten kanssa. Kotona oleva isä oli vielä 90- luvulla harvinaisuus, mutta meille isän hoitovapaa oli merkittävä asia. Ihailen 2000- luvun isiä ja heidän tapaansa elää omaa isyyttään. He osaavat ja haluavat olla lastensa kanssa ja monilla on siihen myös mahdollisuus. Isyyden suhteen moni asia on kehittynyt hyvään suuntaan.
Kaikesta hyvästä kehityksestä huolimatta isän puute on yksi suuri ongelma peruskoulussa. Kuinka usein nuoren käytösongelmien taustalta löytyykään isän (myös äidin) puute. Kovasti me yritämme nykymaailmassa selittää, että riittää, kun lapsella on rakastavat ja huolehtivat aikuiset lähellään. Äidilläni ja isälläni on ollut ympärillään rakastavia ja huolehtivia aikuisia, isän ikävää se ei ole poistanut. Isän ikävää ”huutaa” moni peruskoululainen ja meidän opettajien mahdollisuudet vastata tuohon huutoon ovat kovin rajalliset. Jokin aika sitten työhuoneessani istui 13- vuotias poika, joka kertoi edessä olevasta viikonlopusta isän luona. Hän asuu viikot äidin luona ja viettää viikonloput isänsä kanssa. Silmät loistaen hän kertoi, mitä kaikkea aikoo isänsä kanssa tehdä. Ei siinä ollut mitään erikoista, tavallisia asioita isän kanssa. Hän sai olla isän kanssa ja se riitti hänelle. Hänen ei tarvitse ”huutaa” isän ikävää.
