Seison olohuoneeni ikkunan ääressä katsellen pimenevää syksyistä iltaa. Edessäni aukeaa Länsi-Suomalainen peltomaisema, laskeva aurinko punertaa taivaan peltojen takana. Aurinko on laskemassa myös mielessäni ja tunnen, kuinka yksinäinen syksy hiipii elämääni. Levylautasella laulaa Mireille Mathieu ranskan kielellä kielletyistä leikeistä. En osaa ranskaa, mutta osaan ulkoa laulun suomen kieliset sanat ja laulan hiljaisella äänellä mukana.
”Ei ole lupaa mun onneen sua johtaa…”
Olin niin kovasti toivonut yhteistä tulevaisuutta ja olisin niin kovasti halunnut johtaa hänet onneen. Sitä mahdollisuutta ei minulle annettu. Olin juuri saanut tietää, että hänellä onkin toinen tyttö. Joku toinen sai sen, mistä minä olin unelmoinut. Tässä minä seison yksin tyhjässä asunnossani katsellen ulos ikkunasta. Olen niin pohjattoman yksin.
”Toiselle kuuluvan sun kaikki tietää…”
Kyynel vierähtää poskelle, pian toinen ja kolmas. Laulan Mathieun mukana ja kohta kyyneleet virtaavat solkenaan. Ääni katkeilee, mutta jatkan laulamista. Miksi minun piti taas kerran pettyä, sillä tämä ei ole ensimmäinen kerta. Tälläkään kertaa minä en kelvannut, joku toinen tuli ja särki minun unelmani.
”Oot osa untani mun…”
Oliko se kaikki pelkkää unta. Se, mikä minulle on pelkkä unelma, on jollekin toiselle elävää todellisuutta. Haluaisin uskoa, että kaikki kääntyy vielä parhain päin, mutta juuri nyt en jaksa enää uskoa siihen. Unelmani on särkynyt jo aivan liian monta kertaa, ehkä minun osani tässä elämässä on tyytyä pelkkään unelmaan.
”Ei ole lupaa mun toivoa mitään…”
Sydämeni pohjasta uskon siihen, että en tule koskaan kokemaan rakkautta. Hänen mukanaan katosi viimeinen toivo. Olen niin monta kertaa uskonut, toivonut ja rakastanut, ja lopulta pettynyt. Sydämeni huokailee epätoivoista rukousta, Jumala, tämäkö on sinun tahtosi, miksi sinä haluat jättää minut yksin. Miksi minun pitää vuodesta toiseen katsella vierestä toisten onnea?
Laulu loppuu, kävelen levysoittimen luokse, nostan neulan levyltä, siirrän sitä taaksepäin ja laitan laulun soimaan uudestaan, ja sitten uudestaan ja taas uudestaan. Kuuntelen samaa laulua kerta toisensa jälkeen, kunnes väsyn itkuuni enkä jaksa enää nousta nostamaan neulaa.
”Tein tuulelle tupaa, nyt tuuli mua hyytää…”
Minulla olisi niin paljon rakkautta annettavana, että sydän pakahtuu kaikkeen siihen rakkauteen. Miksi maailmassa ei ole yhtään miestä, jolle kelpaisi minun rakkauteni? Sydämeeni koskee niin kovasti, niin kovasti. Miten ihmeessä minä koskaan selviän tästä?
En ole katkera sille toiselle tytölle. Olen vain niin pohjattoman väsynyt ja toivoton. En ole katkera hänellekään, se oli hänen valintansa.
”Vaan vaikka kuljen nyt länteen ja itään…”
Ja silloin se välähtää mieleeni. En lähde länteen enkä itään, minä lähden pohjoiseen. Tulee syksy, tulee talvi ja sen jälkeen tulee uusi kevät ja kesä. Vuoden päästä en ole enää täällä itkemässä. Jumala, jos annat minulle täällä pelkkiä sydänsuruja, niin nyt riittää. Laitan kielletyt leikit syrjään, laulu on tehnyt tehtävänsä ja tämä itku on itketty.
Eräänä syksyisenä päivänä 36 vuotta myöhemmin olen kävelyllä Lapin mieheni kanssa. Hän pysähtyy metsätien varteen, katsoo läheisen männyn latvaan ja sanoo: ”Katso, miten hieno tuulen tupa.” Minä katson ja mielessäni alkaa soida ”tein tuulelle tupaa…”. En tiedä, miksi se kaikki hylkäämisen kipu piti kokea, muisto on edelleen kipeä. Mutta se on vain muisto. Jumala kuuli rukoukseni ja lähetti minut pohjoiseen.
