Aloitin koulutaipaleeni kansakoulussa syksyllä 1967 ujona pienenä tyttönä, niin ujona, että äidin piti kertoa nimeni opettajalle, kun en itse uskaltanut. Siitä se kuitenkin alkoi ja sopeuduin kouluun hyvin. Sain kavereita ja oppiminen oli mukavaa. Kävin kansakoulun 1-2 luokan yhdessä koulussa, sitten perheemme muutti uudelle paikkakunnalle ja kävin toisessa koulussa kansakoulun 3-4 luokat. Edelleen viihdyin hyvin koulussa. Neljännen luokan jälkeen pyrin keskikouluun uudelle paikkakunnalle, sillä perheemme oli taas muuttamassa. Pääsin keskikouluun ja ensimmäinen luokka sujui hyvin, koulu oli uusi ja kaverit uusia, mutta ei se minun oppimistani tai viihtymistäni haitannut. Keskikoulun ensimmäisen luokan jälkeen muutimme taas ja jouduin jälleen aloittamaan uudessa koulussa. Tässä vaiheessa alkoi sopeutuminen olla vähän koetuksella, mutta alkuvaikeuksien jälkeen opiskelu alkoi sujua. Viimeinen muutto uudelle paikkakunnalle tapahtui, kun olin 15- vuotias ja minulla oli jäljellä yksi vuosi oppivelvollisuuskoulua. Vuonna 1975 muutimme etelä-Suomesta pohjois-Suomeen. Suomessa oli käynnissä siirtyminen peruskouluun ja siihen siirtyivät ensin pohjois-Suomen koulut. Tässä vaiheessa loppui minun sopeutumiskykyni. Jotenkin rämmin läpi sen yhdeksännen luokan, mutta opiskelusta ei enää tullut mitään. Nuoren tytön voimat olivat kuluneet loppuun. Kun keväällä 1976 sain käteeni peruskoulun päättötodistuksen, se oli koko koulutaipaleeni huonoin todistus. Olin ollut yhdeksän vuoden aikana kuudessa eri koulussa, aloittanut kansakoulussa, siirtynyt keskikouluun ja saanut kaiken tämän jälkeen peruskoulun päättötodistuksen. Melko heikoilla eväillä lähdin suunnistamaan kohti jatko-opintoja.
Yhdeksännen luokan aikana kuudennessa koulussani olisin ollut kovasti avun tarpeessa. Siihen aikaan ei paljoa ollut apua tarjolla, en saanut edes tukiopetusta, vaikka kävin sitä opettajilta pyytämässä. Ainoa tukiopettajani oli isäni ja ne lisätehtävät, joita opettajat minulle antoivat. Kovasti yritin opiskella, mutta huonolla menestyksellä. En muista, että koulussa olisi ollut edes terveydenhoitajaa, puhumattakaan psykologeista tai kuraattoreista. Minulle he olisivat olleet tarpeellisia.
Vähän aikaa sitten kuulin eräästä entisestä oppilaastani, joka on valmistumassa ammatillisesta oppilaitoksesta. Hänkin lähti peruskoulusta melko heikoilla eväillä, mutta on selvinnyt ammatillisista opinnoista ja on saanut jopa työpaikan. Se oli minulle hyvä uutinen. Hänen opiskelunsa peruskoulussa ei sujunut oikein mallikkaasti ja me pidimme useita palavereita, teimme erinäisiä suunnitelmia ja lopulta saimme hänet ns. takaovesta sisään ammatillisiin opintoihin. Apua hän on tarvinnut ja myös saanut ammatillisissakin opinnoissa. Tuo kaikki tehty työ on kannattanut, sillä nyt hän on lähdössä työelämään. Hänen kaltaisiaan nuoria on paljon peruskoulussa ja heitä varten meillä on erityisopettajia, kouluavustajia, kuraattori, psykologi, kouluterveydenhoitaja, koululääkäri, opo ja tietenkin opettajat. Edellä mainittujen viranhaltijoiden lisäksi teemme yhteistyötä erilaisten järjestöjen, kaupungin ja seurakunnan kanssa. Nuorten hyväksi tehdään valtavan paljon työtä.
Kaiken tämän auttamis- ja tukemistyön keskellä tulee joskus mieleen, miten ennen selvittiin ilman mitään apua tai pelkän naapuriavun varassa. Kaikki eivät selvinneetkään. Moni selvisi, koska oli pakko selvitä. Moni ei nykyaikana selviä, koska ei ole pakko selvitä. On helpompi huutaa apua, kuin ryhtyä itse töihin. Hyvinvointiyhteiskunta on hyvä asia, mutta se myös tekee ihmisistä avuttomia. Ennen ei hyödyttänyt huutaa apua, koska kukaan ei välttämättä kuullut tai tullut auttamaan. Nykyisin avunhuutajia on niin paljon, että todellisten avuntarvitsijoiden ääni välillä hukkuu meteliin. Toivottavasti osaamme kuulla niiden nuorten äänen, joiden elämän eväät on oikeasti syöty eikä omia voimia ole jäljellä.
