Usein sanotaan, että ikä on vain numero. Niinhän se on, mutta se on myös numero, joka kertoo paljon. Minun numeroni on 60, se tuli täyteen viime syksynä. Se on paljon suurempi numero kuin 20 ja siltä se myös tuntuu. Se on myös selvästi pienempi numero kuin 80, vaikka siitä minulla ei vielä ole kokemusta. Vanha tietää, miltä tuntuu olla nuori, mutta nuori ei tiedä, miltä tuntuu olla vanha, se selviää aikanaan.
Vuosikymmenet vierivät
Täyttäessäni 10 ja 20 vuotta, syntymäpäivä tuntui juhlalliselta tapahtumalta ja olin mielestäni saavuttanut jotain merkittävää. Siihen asti en ajatellut ikääntyväni, vaan kehittyväni ja tulevani koko ajan jotenkin tärkeämmäksi ihmiseksi. Ikääntyminen oli hyvä asia.
Sen jälkeen on ollut toisin. 30 vuotta häälyi edessä jonkinlaisena rajapyykkinä, johon mennessä olisi saavutettava jotain ammattiin valmistumisen, työelämän ja perheen perustamisen suhteen. Mitä enemmän ikävuosia kertyi ja kaikki nuo palikat eivät olleet kohdillaan, sitä uhkaavammalta 30- vuotissyntymäpäivä alkoi näyttää. Ikääntyminen ei enää ollutkaan ainoastaan hyvä asia.
Seuraavat vuosikymmenet, 40- ja 50- vuotispäivät sujahtivat ohi elämän tiimellyksessä ja päästiin kuudenkympin kynnykselle. 60 ikävuotta näyttäytyi edessä yhtä uhkaavalta kuin aikanaan 30 vuotta. Jotenkin sitä vain tajusi, että elämää on takana aika paljon ja edessä aina vain vähemmän. Ikääntyminen ei tuntunut enää ollenkaan hyvältä.
Elämä on vanhenemista ensimmäisestä elinpäivästä lähtien, pelkkää ikääntymistä alusta loppuun. Silti puhumme vanhenemisesta ikään kuin se alkaisi vasta jossain tietyssä iässä.
Kunnes menettää jotain
Ikääntyminen tuntuu hyvältä niin kauan, kun edessä on jotain, mitä kannattaa odottaa. Elämän alkupuoliskolla ikävuosien myötä saavuttaa jotain merkittävää, kunnes saavuttaa iän, jolloin huomaa menettävänsä jotain merkittävää.
Mitä enemmän ikävuosia kertyy, sitä enemmän kertyy menetettyjä asioita. Ja moni niistä asioista on menetetty lopullisesti. Vanheneminen on luopumista ja uusiin elämänvaiheisiin sopeutumista.
Tyhjä pesä
Nuorena haaveilin tulevani äidiksi 25- vuotiaana. En tullut eikä silloin ollut näköpiirissä edes sopivaa isäehdokasta. Siirsin tavoitetta viisi vuotta eteenpäin. Täyttäessäni 30 vuotta isäehdokas oli löytynyt ja ensimmäinen lapsi syntymäisillään.
Esitellessäni pienokaistani työkavereilleni eräs heistä sanoi: ”Aika kuluu niin nopeaan, että et huomaakaan, kun tämä lapsi lähtee kouluun.” Silloin se tuntui kaukaiselta ajatukselta, mutta niinhän siinä kävi. Lapsi meni kouluun, sitten sinne meni myös toinen ja kolmas lapsi.
Ja yllättävän nopeasti lapsi lähti maailmalle, niin myös toinen ja kolmas. Koti, joka oli ollut täynnä elämää, olikin tyhjä. Meidän lapsiperhe-elämämme oli lopullisesti takana.
Emme ehtineet miettiä, miten selviämme tyhjän pesän kriisistä tai miten käytämme lisääntyvän vapaa-ajan. Perhe-elämän tilalle tuli parantumaton sydänlihassairaus, joka täytti meidän tyhjän kotimme. Meistä ei tullut vain vanha pari, jonka lapset ovat lähteneet maailmalle, vaan meistä tuli sairas, vanha pari. Menetimme kerralla paljon ja tunsimme yht´äkkiä siirtyneemme keski-iästä vanhuuteen. Mihin jäi rauhallinen ikääntyminen?
Sitten joskus eläkkeellä
Vanhenemiseen liittyy myös hyviä asioita, ainakin yksi. Kukapa ei olisi joskus miettinyt, mitä tekee sitten joskus, kun ei ole enää työelämässä. Kun ikää kertyy riittävästi, pääsee eläkkeelle ja voi tehdä kaikkea sitä, mitä ei ole työvuosina ehtinyt. Mielessä pyörii ajatus, nyt ei ole aikaa, mutta sitten joskus eläkkeellä.
Meilläkin oli haaveemme, sitten joskus, kun olemme eläkkeellä, vietämme enemmän aikaa Lapissa, mieheni kotiseudulla. Lunastamme itsellemme hänen kotitalonsa, kunnostamme sen ja vietämme siellä puolet vuodesta. Lapin kodistamme teemme vaellusmatkoja tunturiseuduille, patikoimme, marjastamme ja kalastamme. Se oli meidän eläkeunelmamme.
Toisin kävi. Eläkevuodet tulivatkin vastaan nopeutetussa aikataulussa ja työkyvyttömyyseläkkeen muodossa. Samaan aikaan, kun ryhdyimme toteuttamaan unelmaamme, alkoi miehen terveys reistailla. Työkyvyttömyyseläke ei kuulunut suunnitelmiimme eikä se ollut mikään juhlallinen tapahtuma siirtyä pois työelämästä.
Saavutimme unelmamme, miehen kotitalo Lapissa on meidän. Meidän on myös miehen menetetty terveys. Viettäessämme ensimmäistä kesäämme kesäasunnossamme totesimme, että vaellusreissut taitavat jäädä suunniteltua lyhyemmiksi. Talon remonttihommatkin täytyisi jättää ammattimiesten hoidettavaksi ja heidän käyttämistään rajoittaisi odotettua pienemmäksi jäävä eläke. Lapissa olemistamme säätelevät myös säännölliset ja yllättävät sairaalareissut. Ikääntymisen myötä elämässä lisääntyvät asiat, joita ei voi itse valita, ne täytyy vain hyväksyä.
Meistä tuli vanhoja
Sairaus toi elämäämme vanhuuteen liittyviä asioita ennen aikojaan. Sairaalareissuilla olemme huomanneet, että huonekaverit ovat yleensä noin 20 vuotta miestäni vanhempia. Hän jakaa elämässään samoja asioita näiden reilusti itseään vanhempien ihmisten kanssa. Ja minä vierailen osastolla reilusti itseäni vanhempien puolisoiden kanssa. Tulen osastolle työpäivän päätteeksi, toiset vierailijat ovat eläkeläisiä.
Emme jaa oman ikäluokkamme arkipäivää, vaan olemme hypänneet vanhempiemme ikäluokkaan. Sydänongelmista kärsivä isäni on miestäni paremmassa kunnossa. Isäni ollessa meidän iässämme, hän juoksi maratoneja, mieheni tekee muutaman kilometrin pituisia kävelylenkkejä. Sairauden myötä hyppäsimme kokemusmaailmassamme kahden ikävuosikymmenen yli.
Sairaudet ja vanhuus kuuluvat usein yhteen. Iän mukanaan tuomat fyysiset vaivat ja sairaudet lisääntyvät vähitellen. Toisin käy vakavaan sairauteen sairastumisen kanssa, se putoaa elämääsi kuin pommi. Pommin pudottua ja ensi säikähdyksestä selvittyäsi ryhdyt vain jotenkin raivaamaan tietäsi eteenpäin sairauden maailmassa. Vanhuuteen ehtii valmistautua ja siirtyä yhdessä toisten ikätovereiden kanssa. Vakavaan sairauteen sukelletaan kerralla syvään veteen ja ikätoverit jäävät rannalle jatkamaan omaa elämäänsä.
Vanhana arvokas
Miehen sairastumisen myötä myös minä aloin tuntea itseni vanhaksi. Täyttäessäni 60 vuotta viime vuonna koronarajoitusten keskellä tunsin itseni vanhemmaksi kuin suurin osa ikätovereistani. Samalla olen huomannut, että ei tämä vanhenevan ihmisen elämä välttämättä ole huonoa elämää.
Olen tulossa vanhaksi aikana, jolloin vanhuutta ei kunnioiteta. Tämä maailma on nuoruutta, kauneutta ja terveyttä korostava maailma. Kukapa haluaisi olla vanha ja sairas. Mitä vanhemmaksi elää, sitä varmemmin vanhuus ja sairaus tulevat tutuiksi jokaiselle.
Minä olen edelleen minä, vaikka ikää on kertynyt ja elämässä on välillä satanut lunta tupaan oikein kinoskaupalla. Sama ihminen minä silti olen kuin lapsena, nuorena tai keski-ikäisenä. Minulla on edelleen se elämä, jonka sain syntyessäni tähän maailmaan noin 60 vuotta sitten. Ikä tai sairaus, vaikeat elämänkokemukset eivät vie ihmisarvoa.
Elämän rikkaus muodostuu juuri siitä, että meitä on tällä maapallolla eri ikäisiä ihmisiä. Kuka jaksaisi elää maailmassa, joka olisi täynnä nuoria ja tehokkaita ihmisiä. Heillä on paikkansa, mutta paikkansa on myös meillä vanhemmilla, jotka olemme jo nähneet elämää vähän laajemmin ja syvemmin. Ilman meidän kokemustamme nuoret ikäluokat olisivat monessa asiassa kovin yksin.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan minua vanhempia sukupolvia. He ovat näyttäneet minulle tien, miten elämässä selviää silloin, kun omat suunnitelmat eivät toteudu, vauhti hidastuu ja voimat vähenevät. Nuoruudessa on ulkoista kauneutta, vanhenemisessa on jotain salattua ja sisäistä kauneutta, jotain, joka kannattaa jättää perinnöksi tuleville sukupolville.
