Eräänä kauniina kesäisenä lauantai-iltana istuin appeni kanssa Ounasjoen rannalla nuotiolla. Minä olin nuori miniä ja pienen lapsen äiti. Hän oli eläkevuosiaan viettävä isä, pappa ja lappilainen sotaveteraani.
Hänen tapanaan ei ollut puhua sota-ajan asioista, mutta sinä iltana hän puhui. Puhumista vauhditti muutama otettu saunaolut. Muutama vuosi tuon illan jälkeen lauloimme hänen hautajaisissaan sotaveteraanin iltahuudon. Appeni oli viimeinen sukumme sotaveteraani, jonka hautajaisissa olen ollut.
Tänään, kansallisena veteraanipäivänä, muistelen sukuni ja lapsuuteni sotaveteraaneja ja heitä oli paljon. Melkein jokaisen ikätoverini pappa oli joko sotaveteraani tai haudattu sankarihautaan, myös minun. Ensimmäistä veteraanipäivää vietettiin kuitenkin vasta vuonna 1987, Lapin sodan päättymisen muistoksi päivämääräksi valittiin 27.4.
Mikä on veteraanipäivän merkitys tänään, kun sodan päättymisestä on melkein 80 vuotta. Suvun sotaveteraanit elävät muistoissani, mutta osa heidän lapsistaan elää vielä keskuudessamme. Nyt on aika kääntää katseet näihin sota-ajan lapsiin, nykyajan vanhuksiin.
Sodan muistot ja traumat siirtyvät sukupolvelta toiselle vuosikymmenten ajan. Meidän vanhussukupolvemme ovat sodassa vammautuneiden ja traumatisoituneiden vanhempien lapsia. He ovat eläneet sota-ajan lapsuuden.
Nuorena miniänä kolme vuosikymmentä sitten kuuntelin appeni sota-ajan muisteluita iltanuotiolla. Tänä vuonna kuuntelen vanhempieni, kahden sota-ajan lapsen muisteluita omasta lapsuudestaan. Heidän lapsuudessaan ei lapsia kuunneltu eikä kannustettu, päinvastoin.
Tänään, vuoden 2023 veteraanipäivänä olen huolissani näistä sota-ajan lapsista. Olemmeko valmiita kuuntelemaan heitä, joita ei lapsina ja nuorina kuunneltu? Olemmeko valmiita tarjoamaan turvallisen vanhuuden heille, jotka lapsuudessaan saivat kokea niin paljon turvattomuutta?
Kansallista veteraanipäivää ei alettu viettämään voitonjuhlana. Ei silloin ole järjestetty voitonmarsseja eikä paraateja. Sitä alettiin viettää rauhanajan juhlana, jotta muistaisimme, kuinka paljon vahinkoa sota saa aikaan ja osaisimme arvostaa rauhaa.
Rauhan ajan yhteiskunnassa meillä on mahdollisuus huolehtia vanhuksistamme. Meillä on siihen mahdollisuus, mutta me unohdamme heidät. Lapsuudessa sota syrjäytti heidät, nyt heidät syrjäyttävät sotealan kriisit ja kaiken kattava digitaalisuus.
Eivät he kaipaa digitaalisia palveluita, he kaipaavat ihmisiä. He kaipaavat ihmisiä, jotka istuvat heidän vieressään kuuntelemassa niitä lapsuusajan muistoja. Ihmisiä, jotka auttavat tavallisissa arjen toimissa, tuttua ja turvallista hoitohenkilöstöä silloin, kun tarvitaan erilaisia terveydenhuollon toimenpiteitä.
Minä, sotaveteraanien lapsenlapsi ja miniä, toivon vanhemmilleni turvallista vanhuutta. Toivoisin vanhuuteen liittyen enemmän inhimillistä puhetta ja vähemmän huolipuhetta. Nyt on aika kuunnella ja kiittää yhteiskuntamme sotaveteraanien lapsia.
