Rakas isoisä,
En ole saanut mahdollisuutta tutustua sinuun, vaikka kovasti olisin halunnut tuntea sinut. Äitinikään ei saanut mahdollisuutta tutustua sinuun, koska kuolit talvisodassa Kemijärvellä tammikuussa 1940 hänen ollessaan vajaa 2- vuotias. Äitini ei muista sinusta mitään eikä ole siksi voinut kertoa sinusta meille, sinun lapsenlapsillesi. Hänen isän ikävänsä on ollut suuri ja se on vaikuttanut myös minun elämääni.
Vaikka en ole sinua tuntenut, sinulla on ollut suuri merkitys minun elämässäni. Elämäni rakkain paikka on ollut sinun rakentamasi pieni metsämökki. Rakensit sen kodiksi perheellesi, vaimollesi ja pienelle tyttärellesi. Talo ei koskaan tullut valmiiksi, koska isänmaan puolustaminen kutsui nuorta rakentajaa. Ei ole haitannut, vaikka yläkerta jäikin rakentamatta, keittiö ja kamari, sauna ja navetta riittivät kodiksi nuorelle leskelle ja yhdelle sotaorvolle. Ne riittivät myöhemmin myös kesämökiksi ja välillä kodiksi tyttären perheelle. Kiitos sinulle siitä metsämökistä.
Metsämökin seinällä on taulu, jossa on sinun kuvasi. Kuvassa minua katsoo komea nuori mies. Sen kuvan lisäksi olen nähnyt sinusta myös toisen kuvan, sellaisen, jossa olet nuorena poikana kotikylän keinulla nuorisojoukon kanssa. Siinä kuvassa on myös isoäitini ja sinulla on iso lippalakki päässä. Ne kuvat ovat minulle ainoat, joissa olen saanut katsella sinua. Kuvien lisäksi on sankarihauta Kauvatsan hautausmaalla Kokemäellä. Nuorena tyttönä, jolloin minulla oli elämä edessä, kävin usein sankarihaudalla. Katselin pientä hautakiveä, siihen kaiverrettuja päivämääriä ja mietin, kuinka nuori olitkaan kuollessasi, sinullakin oli elämä edessä, mutta se elämä otettiin sinulta pois.
Sinun vaimosi, minun isoäitini meni uudestaan naimisiin äitini ollessa 10- vuotias. Äidilleni oli vaikeaa hyväksyä isäpuoltaan. Varmaan sinä tunsit hänet, olittehan te saman kylän poikia. Minusta tuntuu, että äitini syyttää edelleenkin itseään siitä, ettei hän hyväksynyt isäpuoltaan. Isäpuoli ei kohdellut äitiäni kovin hyvin eikä mitenkään yrittänyt ansaita tytärpuolen hyväksyntää. Se ei ollut siihen aikaan tapana. Todennäköisesti en edes tiedä, kuinka huonosti äitiäni on kohdeltu, koska ei hän ole siitä puhunut.
Minäkin yritin lapsena kovasti hyväksyä äitini isäpuolen, mutta se ei vain onnistunut. Se ei onnistunut, koska hän oli niin pelottava. Eikä se onnistunut siksi, että hän huomioi vain serkkujani, ei mitenkään meidän perheemme, sinun tyttäresi lapsia. Me emme olleet hänen oikeita lapsenlapsiaan. Hän ei tainnut tykätä meistä, siltä minusta lapsena tuntui, enää en ole siitä varma. En koskaan kutsunut häntä isoisäksi tai papaksi. En halunnut antaa sinun paikkaasi hänelle. En kutsunut häntä papaksi, koska hän ei halunnut olla minun pappani.
Äitini isäpuolen oltua minulle ilkeä, tulin sinun rakentamaasi metsämökkiin ja katselin sinun kuvaasi seinällä. Kuvittelin mielessäni, että sinä olisit rakastanut minua, et olisi halveksinut minua etkä olisi puhunut minulle rumia. Sinä et olisi pilkannut minua. Sinun kuvasi rohkaisi minua. Olin sinun lapsenlapsesi enkä isäpuolen lapsenlapsi.
Kirjoitan tätä kirjettä sotaveteraanien muistopäivänä. Olen tähän ikään mennessä ehtinyt kuulla monta juhlapuhetta sotiemme veteraaneille, tänään kuulin taas yhden. Sinä et ole sotaveteraani. Veteraani on sotaan osallistunut ja siitä hengissä selvinnyt. Sinä et selvinnyt hengissä, olet sotiemme uhri. Onko sodassa kuollut edes sankari?
Lapsena ja nuorena luin paljon sotaan liittyviä kirjoja, halusin tietää Suomen sodista kaiken mahdollisen, se oli minun tapani tutustua sinuun. Oli pakko lukea kirjoja, koska aikuiset eivät halunneet puhua sodasta. He sanoivat vain, että ei pidä muistella ikäviä asioita. Mutta en minä muistellut, olisin vain halunnut tietää sinusta kaiken mahdollisen. Olitko sinäkin niin ikävä asia, ettei sinusta saanut puhua?
Sodan uhreista puhuttiin niissä kirjoissa kovin ylevästi. Niiden kirjojen mukaan annoit isänmaalle kalleimman mahdollisen uhrin, oman henkesi. Isoäitinikin antoi kalliin uhrin, nuoren aviomiehensä, äitini antoi kalliin uhrin, isänsä. Tämä kaikki uhraaminen vei minulta mahdollisuuden tutustua sinuun. Oikeasti kukaan meistä ei antanut mitään, vaan meiltä otettiin jotain hyvin arvokasta. Sota otti sinulta elämän ja meiltä kaikilta sinut.
Minun mielessäni sinä olet edelleen nuori ja komea mies. Et ehtinyt koskaan vanhaksi. Jos sinusta olisi tullut veteraani eikä sankarivainaja, olisit ollut minulle vanha mies. Ehkä olisit ollut yhtä pelottava kuin monet lapsuuteni sotaveteraanit, kuten äitini isäpuoli. Nyt olen itse monta kertaa vanhempi kuin sinä olit kuollessasi. Olen saanut elää kokonaisen elämän, se on monella tavalla sinun ansiotasi.
En tarvitse enää lapsuuden ja nuoruuden aikaisia kuvitelmiani sinusta, olen kasvanut niiden yli. Olit minun elämäni ensimmäinen suuri rakkaus ja sankari. Rakas olet edelleen, olet minun isoisäni. Kun minun elämäni joskus päättyy, toivon kohtaavani sinut siellä jossain.
