Istun koulun liikuntahallin katsomossa katselemassa päättöluokkalaisten tanssia, kauniita ja komeita, onnellisen näköisiä nuoria. Omassa mielessä on helppo yhtyä nuorten onneen. Opettajan sydämessä tuntuu sekä haikealta että ylpeältä. Tunnen itseni etuoiketetuksi saadessani tehdä töitä näiden nuorten kanssa.
Mieleen muistuvat myös omat ja omien lasten juhlat. Nuorten tanssi on herkkä hetki vanhemmille. Eläydyn takanani istuvien äitien tunteisiin ja silmäkulmat kostuvat. Heidän kasvoistaan paistaa rakkaus ja ylpeys, juuri nyt elämä hymyilee leveintä hymyään. Nämä ovat niitä tilanteita, jotka säilyvät vanhempien muistoissa elämän loppuun asti.
Vieressäni istuu tulevia päättöluokkalaisia. Ehkä he näkevät jo ajatuksissaan itsensä vuoden päästä tanssimassa tuolla lattialla. Viimeinen tanssi on omistettu heille ja osa heistä lähtee tanssilattialle, myös lähinnä minua istuva poika.
Hetken kuluttua poika tulee takaisin ja sanoo: ”Kukaan ei huolinut minua.” Kyynel vierähtää poskelle, kohta toinen ja pienen ajan kuluttua hän itkee valtoimenaan. Pettymys ja hylätyksi tulemisen tunne on suunnattoman suuri. Avuttomana ojennan hänelle nenäliinan.
Hallissa soi Monrepos- valssi ja vieressäni virtaavat kyyneleet. Istun hiljaa paikallani ja muistoihin hiipivät lukaisat elämän varrella virranneet kyyneleet. Kuinka monesti elämässä toisen onni on toisen suru. Matka naurusta itkuun voi olla lyhyt.
Kevät ja kesä ovat täynnä elämän vastakohtaisuuksia, joku pääsee ylioppilaaksi ja joku reputtaa, joku saa opiskelupaikan ja joku ei, joku viettää häitä ja joku kantaa hylätyksi jääneen taakkaa. Jonkun vanhemman sydämen täyttää onni ja toisen sydän on täynnä huolta ja murhetta oman lapsen tulevaisuudesta. Sellaista on elämä.
Mieleeni tulevat laulun sanat: ”On ilo sulla, mut suru mulla, on mulla hautajaiset, sulla häät…” Myös vieressäni itkevällä pojalla on äiti. Hänenkin tilanteeseensa osaan eläytyä. Tuota Suomen synkimmäksikin lauluksi nimettyä häätanhua voi sanoa myös lohdulliseksi. Elämä osaa yllättää ja osat voivat vaihtua. Se, joka tänä keväänä ja kesänä itkee, saattaa vuoden päästä iloita. Keväinen aurinko joka tapauksessa paistaa kaikille, kukat kukkivat ja linnut laulavat. Myös matka itkusta nauruun voi olla lyhyt.
Tunnen itseni etuoikeutetuksi saadessani istua itkevän pojan vieressä. Ehkä jopa etuoiketetummaksi kuin mitä olisin onnellisten keskellä. Onnelliset eivät kaipaa lohduttajaa. En osaa lohduttaa itkijää enkä voi poistaa hänen suruaan, mutta jospa ojentamani nenäliina välittää hänelle toivon siitä, että elämällä on vielä jotain hyvää varattuna hänellekin.
