”Sä et nyt yhtään ymmärrä mua!”
”Kyllä ymmärrän, mutta sinä et nyt ymmärrä etkä kuuntele.”
Olimme käyneet tällaista eipäs – juupas-väittelyä jo jonkin aikaa yhden oppilaan kanssa opon tunnin alussa. Tunnilla piti kirjoittaa työhakemusta ja hän kieltäytyi sitkeästi tehtävästä ja vaati perusteluja, miksi pitää kirjoittaa työhakemus. Hänen mielestään hakemuksen kirjoittaminen oli täysin turha tehtävä eikä hänellä ollut aikomustakaan kirjoittaa sitä.
Ja minähän perustelin asian. Kirjoitamme työhakemuksen, koska jokainen teistä tulee joskus elämässään hakemaan töitä, työnhakutaidot ovat elämässä hyvin oleellisia ja työhakemuksen kirjoittaminen kuuluu peruskoulun opetussuunnitelmaan. Perustelut eivät riittäneet hänelle ja väittely jatkui, paitsi että lopetin väittelyn ja suuntasin huomioni toisiin oppilaisiin.
Olisin voinut sanoa hänelle, että kyllä minä ymmärrän, hakemuksen kirjoittaminen tuntuu sinusta turhalta, koska et ole elämässäsi nähnyt aikuisten ihmisten käyvän töissä. Mutta opettajana en voi sanoa mitään näin henkilökohtaista, vaikka se olisikin totta.
Olisin myös voinut sanoa, että kyllä minä ymmärrän, sillä lähipiirisi aikuiset ovat kirjoittaneet kymmeniä, ehkä satoja työhakemuksia ja siitä huolimatta ovat edelleen työttöminä. Koulutettuna opettajana en voi sanoa tätäkään todellisuutta ääneen.
Olisin voinut sanoa ymmärtäväni häntä, sillä jo nuorena itsetunto oli niin haavoitettu, että luottamus omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin pärjätä tässä maailmassa oli nujerrettu. En sano sitäkään, sillä haluan oikeasti uskoa kaikkien oppilaideni mahdollisuuksiin, vaikka tiedänkin, että elämä ei kohtele kaikkia silkkihansikkain.
Olisin myös voinut vääntää vastaukseni siitä kuuluisasta rautalangasta ja puhua selvällä suomen kielellä ja vähän korotetulla äänellä, sellaiseen puhetyyliin hän on ehkä kotonaan tottunut. En tehnyt sitäkään, sillä olen hillitty ja hallittu keskiluokkainen viranhaltija ja käyttäydyn roolini mukaisesti. Näin minun kuuluu puhua.
Ja minä säälin itseäni ja oppilaitani. Me opettajat puhumme kuin asiallinen ja tasapaksu virkamiesjoukko vailla omaa persoonallisuutta. Puhumme oppilaille, joilta vaaditaan tasapaksuja suorituksia, vaikka heidän elämäntilanteensa, kykynsä ja voimavaransa eivät ole ollenkaan yhdestä muotista valettuja. Käyttäydymme kuin ohjelmoidut robotit, vaikka olemme eläviä ja tuntevia ihmisiä.
En kirjoita yhdestä ja tietystä oppilaasta, vaan ilmiöstä, joka toistuu peruskoulussa tunti toisensa jälkeen. Väitellessäni muutaman oppilaan kanssa tehtävän turhuudesta, suuri osa oppilaista on kirjoittanut hyvän ja asiallisen työhakemuksen. Ja niin päättyy taas yksi oppitunti, jolloin opettajan ja oppilaiden aika meni metsään.
Sen haluaisin tietää, ymmärtääkö maamme hallitus, että hienot visiot näyttävät paperilla erilaisilta kuin koulun arjessa.
