Sain lapsena 1960- luvulla viikkorahaa 50 penniä. Minulla oli tapana ostaa sillä yksi Tupla suklaapatukka, joka maksoi silloin 25 penniä, ja säästää jäljelle jäänyt 25 penniä. Kuukauden säästöllä sai ostettua paperinuken, joka maksoi paikallisessa kirjakaupassa markan.
Ikävuosien karttuessa viikkoraha nousi, säästäminen jatkui kulloisenkin rahatilanteen myötä. Säästökohteet tulivat kalliimmiksi, säästin rahat ajokorttiin, autoon ja oman kodin perustamiseen. Säästäminen on vienyt elämää eteenpäin.
Välillä on ollut aikoja, jolloin ei ole ollut varaa säästää, kaikki on mennyt, mitä on tilipäivänä tullut. On ollut myös aikoja, jolloin säästöt ovat vieneet pahimman tilanteen ja yllättävien menojen yli.
Opin lapsena, että säästäminen on hyvä asia, ja että säästämällä saa itselleen jotain hyvää. Nykyaikana säästämisestä puhutaan paljon karummalla kielellä.
Hallituksella on päällä loppumaton säästökampanja, jonka vaikutukset ulottuvat meidän kansalaisten elämään tehden joidenkin elämästä selviytymistaistelun. Me säästämme ja säästämme emmekä saa palkinnoksi edes yhtä paperinukkearkkia.
Samalla, kun hallitus säästää meidät hengiltä, meiltä kuluttajilta vaaditaan säästämisen sijaan kuluttamista. Kuluttamisen sijaan pysyn säästölinjalla, sillä siihen on monta syytä.
Yksi syy säästämiseen on lähestyvä eläköityminen. Vaikka olenkin siirtymässä siihen ”varakkaimpaan ikäluokkaan”, en omalla kohdallani luota tuohon määritelmään. Tulot vähenevät ja kulut kasvavat on lähempänä totuutta kuin suuret rikkaudet.
Säästän, koska en luota enää suomalaiseen terveydenhuoltoon. Mitä enemmän on ikää, sitä suuremmalla todennäköisyydellä tarvitsen lääkäripalveluja. Pelkästään kaihileikkaukseen pääsyä joutuu julkisella puolella odottamaan sokeutumisen rajamaille. Yksityisellä puolella pääsee leikkaukseen, jos kykenee maksamaan kyseisestä operaatiosta noin 3000 euroa. Pitää siis olla säästöjä.
Muistisairaiden vanhempieni asioiden hoitaminen on saanut havahtumaan vanhustenhoidon karuun todellisuuteen. Säästöistä on suuri apu, sillä vanhuksille ei tarjota mitään ilmaiseksi eikä halvalla. Ei ole mitään subjektiivista oikeutta hoitopaikkaan. Jotenkin pitää selvitä kotihoidon, apteekin, ateria- ja siivouspalvelun, hyvinvointialueen laskuista sekä kaikista muista kuluista.
Lasteni taloudellisen avun varassa en halua vanhuuttani viettää. En varsinkaan, kun nykyinen työelämä ei takaa turvaa kenellekään, ei edes koulutetuille. Suuri toiveeni on, että lapseni selviävät oman elämänsä ylläpitämisestä ilman, että tarvitsee sen lisäksi miettiä vanhempien selviämistä.
Voi käydä myös niin, että vanhempien säästöt turvaavat aikuisten lasten elämän, jos tämä yhteiskunta vie pohjan heidän jalkojensa alta. Emme me vanhemmat halua riistää lastemme tulevaisuutta, vaan turvata sen.
Onneksi olen elänyt 1960- luvun lapsuuden ja oppinut säästämään. Olen oppinut laittamaan ns. suun säkkiä myöten ja rahahanat kiinni. Kaikesta kuluttajapuheesta huolimatta pysyn säästölinjalla, sillä tavalla olen selvinnyt tähän asti ja ehkä selviän jatkossakin.
