Luin Teuvo Pakkalan kirjan ”Lapsia”. Kirja on kirjoitettu 1800- luvun lopulla ja minulle 2000- lukua elävälle ihmiselle sen lukeminen oli vaikeaa. Kirja tuntui epäoikeudenmukaiselta ja väkivaltaiselta. Aikuisten suhtautuminen lapsiin järkytti monella tavalla. Yksi järkyttävä asia oli piiskaaminen. Tuntui siltä, että aikuisilla oli ainoana kasvatuskeinona piiskaaminen ja sitä todella harrastettiin. Toinen järkyttävä asia oli nöyryyttäminen. Piiskaaminen kavereiden tai naapureiden katsellessa tuntui todella nöyryyttävältä. Kolmas järkyttävä asia oli uskonnolla pelotteleminen. Lapset saatiin tottelemaan pelottelemalla Jumalan rankaisemisella ja helvettiin joutumisella. Neljäs järkyttävä asia oli se, että lapsilla ei ollut minkäänlaista sananvaltaa. Lapset elivät aikuisten diktatuurissa. Vanhat ajat eivät näyttäytyneet sen kirjan välityksellä hyvinä aikoina.
Oman lapsuuteni olen elänyt 1960- ja 1970- luvulla. Lapsuudessani oli aikuisia, joiden periaatteena oli, että kun aikuiset puhuvat, niin lapset ovat hiljaa. Minulla oli kaksi mummolaa eikä kummassakaan oikein uskaltanut puhua eikä tehdä mitään. Minä ja sisareni istuimme kiltteinä tyttöinä hiljaa sohvan nurkassa. Veljeni, joka oli vilkas ja äänekäs sai porttikiellon toiseen mummolaan. Ei meidän silti tarvinnut joka paikassa olla hiljaa. Kotona sai leikkiä melko vapaasti. Joidenkin kavereiden kotiin sai mennä vapaasti ja joidenkin kotiin ei saanut mennä koskaan. Oli aikuisia, joista tiesimme, että he eivät pidä lapsista ja oli myös paljon aikuisia, jotka olivat valmiita kuuntelemaan juttujamme. Osasimme tarvittaessa olla hiljaa ja leikkiä vapaasti silloin, kun se oli sallittua.
Nyt 2000- luvulla elän aikuisuuttani aikana, jolloin monessa tilanteessa aikuiset ovat hiljaa ja lapset äänessä. Koulussa on enenevässä määrin oppilaita, jotka eivät osaa olla hiljaa missään. Luokkatilanteissa kaikki oppilaat eivät ymmärrä, että opettajallakin voisi joskus olla sanottavaa. Julkisuudessa puhutaan koulusta usein paikkana, jossa opettajat toimivat yksinvaltiaina ja oppilaat joutuvat alistumaan tähän ylivaltaan. Haluaisin tietää, mistä Suomesta löytää sellaisen koulun. Oma kokemukseni on päinvastainen. Uuden opetussuunnitelman yhtenä ajatuksena on nostaa ”oppilas keskiöön”. Mielestäni oppilas on ainakin viimeiset kymmenen vuotta ollut keskiössä. Kaipaisin tilaa myös opettajille.
En ihaile, vaan kauhistelen Teuvo Pakkalan kuvaamaa 1800- lukua, mutta kauhistelen myös tätä 2000- lukua. Olemme tehneet aikuisista niin heikkoja ja keinottomia, että he eivät enää pysty olemaan lasten ja nuorten turvana. Turvallisen aikuisen kaipuu on valtava. Itse haluan toimia turvallisena aikuisena ja usein minulla on tunne, että sille ei ole tilaa. Pakkalan kirjassa minua järkytti ruumiillinen kuritus. En kannata ruumiillista kuritusta, mutta mielestäni aikuisella täytyy olla mahdollisuus pitää kuri ja järjestys yllä. Järkytyin lasten nöyryyttämisestä. Itse haluan olla rohkaisemassa ja kannustamassa unohtamatta kuitenkaan tervettä nöyryyttä. En halua pelotella uskonnolla, usko voi kuitenkin tuoda elämään myös turvallisuutta, jota me kaikki kaipaamme. Haluan myös todella kuunnella lapsia ja nuoria silloin, kun heillä oikeasti on asiaa. Meitä aikuisia tarvitaan lasten ja nuorten elämässä.
