Olin juuri valmistunut nuorisonohjaajaksi ja toimin ensimmäisessä virassani, kun kävin vierailulla erään kansakouluaikaisen ystäväni luona. Emme olleet nähneet kymmeneen vuoteen ja siinä ajassa oli ehtinyt tapahtua paljon. Hän oli mennyt naimisiin ja saanut kaksi lasta. Tavatessamme hän oli kahden lapsen kanssa kotiäitinä. Minä olin opiskellut itselleni ammatin, saanut ensimmäisen virkani ja laittanut oman kodin. Perheen perustaminen oli silloin ajatuksissa, mutta suunnittelin myös jatko-opintoja. Elämäni oli hyvässä tilanteessa ja täynnä hienoja mahdollisuuksia. Kävimme vierailuni aikana myös ystäväni vanhempien luona ja hänen äitinsä sanoi minulle: ”Meidän tytär on saanut elämässään paljon aikaiseksi, onkos sinulla tiedossa sulhasta”. Hämmästyin hänen kommenttiaan, sillä omasta mielestäni olin itse saanut myös paljon aikaiseksi, tosin en ollut perustanut perhettä. Katsellessani ystäväni elämää kotiäitinä olin jopa onnellinen siitä, että en ollut vielä äiti.
Muutama vuosi edellisen kohtaamisen jälkeen menin naimisiin. Nuorena aviovaimona olin käymässä erään tuttavan perheessä. Heillä oli kolme pientä lasta, jotka juoksivat ympäri taloa, meteli oli melkoinen ja vähän ihmetellen katselin sitä touhua. Tuttavani sanoi minulle: ”Ootahan vaan, kyllä teilläkin vielä on tällaista”. Siihen aikaan lapsen saaminen oli suuri haaveeni, mutta raskaaksi tuleminen ei tuntunut enää itsestäänselvyydeltä. Tuttavani eli väsyneen kotiäidin elämää ja minulle oma lapsi olisi ollut unelmien täyttymys. Mielessäni ajattelin, että eihän tuo ihminen voi mitenkään tietää, tulenko koskaan saamaan yhtään lasta. Halusin löytää elämääni mielekkyyttä lapsettomana, sillä eihän naisen elämän tarkoitus voi olla ainoastaan äidiksi tuleminen.
Pari vuotta tuon tapaamisen jälkeen minusta tuli äiti. Palattuani töihin ensimmäisen äitiyslomani jälkeen kerroin yhdelle työkaverilleni, että äitiysloma ei todellakaan ole mitään lomaa. Hän vastasi: ”Eihän se vielä yhden lapsen kanssa mitään ole, mutta ootahan vaan, kun niitä lapsia on kaksi.” Ensimmäinen lapseni oli helppo vauva eikä elämässämme tapahtunut mitään suuria kriisejä hänen vauva-aikanaan, mutta kyllä äitiyteen kasvaminen silti oli melkoinen haaste eikä sitä olisi ollut syytä vähätellä. Edelleenkään en siis ollut saanut elämässäni riittävästi aikaan, vaikka minulla jo olikin mies ja lapsi.
Reilun kahden vuoden kuluttua sain toisen lapsen. Hän valvotti öisin ja koko vauva-aika oli elämää väsymyksen sumussa. Valittaessani väsymystäni eräälle toiselle äidille, jonka lapset olivat jo kouluiässä hän vastasi minulle: ”Ootahan vaan, kyllä sinä vielä saat nukkua”. Sillä hetkellä ongelmani oli se, miten jaksaisin saman päivän iltaan ja suurin unelmani oli neljän tunnin yhtäjaksoinen uni. Ei minua lohduttanut tieto parin vuoden päästä saatavista yöunista, kun tarvitsin unta juuri sinä päivänä. Pari vuotta myöhemmin minulla oli kolmas vauva, joka myös valvotti öisin.
Viiden vuoden aikana saimme kolme lasta ja lapsiluvun suhteen loppuivat ”ootahan vaan”- kommentit. Erään känkkäränkkä-aamun jälkeen menin työpaikalleni ja tokaisin, että olihan taas raskas aamu. Työkaverini vastasi minulle: ”Kyllä sitä pienten lasten kanssa vielä pärjää, mutta ootahan vaan, kun ne tulevat murrosikään”. Koskaan ei siis ole hyvä, vaan aina saavutettuaan yhden asian vanhemmat ja viisaammat osaavat sanoa, mitä pitää seuraavaksi odottaa. Nyt olen elänyt läpi myös ne murrosiät ja lasten kotoa lähtemisen, odotettavaa on edelleen. Elämä ei ole valmis.
”Ootahan vaan” on hyvä tapa saada toinen ihminen hiljaiseksi. Se on tapa hiljentää kuuntelijaa kaipaava ihminen. Kullanarvoisia ovat ne ihmiset, jotka eivät tokaise jotain ympäripyöreää ja kevyttä, vaan aidosti kysyvät: ”Mitä sinulle kuuluu tänään?” Miltä elämä tuntuu tänään ja tässä elämäntilanteessa?” Onneksi elämässäni on ollut paljon myös sellaisia ihmisiä. Emme me tiedä toisen elämästä mitään, jos emme anna hänen itsensä kertoa siitä. Emme me pysty toisillemme lupaamaan avioliittoa, vanhemmuutta, isovanhemmuutta, eläkevuosia, emme oikeastaan mitään. Meillä on kuitenkin mahdollisuus olla hetki toisen rinnalla ja kuunnella, joskus myös auttaa konkreettisesti. Elämässäni on ollut myös tilanteita, jolloin en ole jaksanut odottaa edes seuraavaa päivää, koska se on tuntunut liian pelottavalta möykyltä. Sellaisissa tilanteissa parhaalta ovat tuntuneet huokaisten lausutut sanat: ”Minä olen tässä, jos haluat puhua. Jos et halua puhua, ollaan hiljaa.” Kiitos jokaiselle kuuntelijalle.
