Lastemme ollessa pieniä olimme kylässä toisessa lapsiperheessä. Isäntäperheemme lapsilla oli jokin asia, jossa tarvittiin aikuisen apua. Perheen äiti komensi lasten isää hoitamaan asian, mutta isä oli sairas eikä tuntenut kykenevänsä hommaan. Vaimo ei ottanut vakavasti miehensä valitusta vaan tokaisi, että aikuinen mies kyllä pärjää. Ei auttanut valitus, vaivoista huolimatta isän oli lähdettävä lastensa avuksi. Mieleeni jäi vahvasti tuo lause: ”Aikuinen mies kyllä pärjää.” Aika usein pärjää, mutta entä sitten, kun ei enää pärjää. Saako mies olla sairas ja heikko tai saako mies valittaa?
Luin muutama päivä sitten jutun, jonka mukaan naisille ei kelpaa työtön eikä pienipalkkainen mies. Siinä jutussa ei ollut mitään uutta, samanlaisia juttuja olen lukenut usein ennenkin. Samanlaisia juttuja puhuvat oppilaatkin. Nuoret tytöt haaveilevat rikkaasta ja komeasta miehestä. He haluavat opiskella ja luoda omaa uraa, mutta jos omat suunnitelmat eivät onnistu, he haluavat turvautua miehen asemaan, heittäytyä sen pärjäävän ja vahvan aikuisen miehen turviin. Ja vaikka omat suunnitelmat onnistuisivatkin, myös miehen pitää onnistua. He haluavat perheen, jossa on kaksi pärjäävää ja vahvaa aikuista. Koulutetuille miehille on kautta historian kelvannut kouluttamaton vaimo, mutta koulutetuille naisille ei kelpaa kouluttamaton mies. Aikana, jolloin miehiset työpaikat vähenevät ja miesten mahdollisudet kapenevat, naisten vaatimustaso miesten suhteen nousee. Voisiko töissä käyvälle hyväpalkkaiselle naiselle kelvata työtön ja pienipalkkainen mies?
Heikko mies ei kelpaa myöskään toisille miehille. Jo pienet pojat saavat kilpailun aikaiseksi joka asiasta. Olen työssäni nähnyt teinipoikien kilpailevan keskenään veden juomisessa, ketsupin syömisessä, piereskelemisessä, syljeskelemisessä, keulimisessa ja mitä ihmeellisimmissä asioissa. Pojilla näyttää olevan kilpailu verissä. Ensin kilpaillaan ja sen jälkeen puhutaan kilpailuista. Aikuiset miehet kehuvat töillään, rakennuksillaan, koneillaan, naisillaan ja urheilusaavutuksillaan. Entä sitten, jos mies ei pärjää tässä miesten keskinäisessä kilpailussa?
Viimeisillä ysiluokkaisten opotunneilla pidän infon siitä, mitä pitää ottaa huomioon koulun päätyttyä ja siirryttäessä toiselle asteelle. Kesken tunnin eräs poika viittasi ja kysyi: ”Opo, mitä sitten, jos en koskaan pääse mihinkään kouluun enkä töihin? Jos musta tulee työtön luuseri, niin kannattaako mun elää?” Iso kysymys hiljensi hetkeksi koko luokan. Vähän ajan kuluttua eräs toinen poika sanoi, että sittenhän meistä tulee vain kuluja yhteiskunnalle ja meistä on haittaa kaikille. Tiesin, että kysymyksen esittäjällä oli jo kaksi syrjäytynyttä isoveljeä eikä vanhempienkaan tilanne ollut paras mahdollinen. Sanoin heille, että elämä itsessään on suurempi ja arvokkaampi asia kuin yksikään koulu- tai työpaikka. Ei ihmisen arvoa mitata suorituksilla ja kyllä jokainen ihminen voi löytää paikkansa tässä maailmassa. Aina löytyy joku ihminen, jolle voi olla avuksi ja jonka elämään voi tuoda iloa. Sillä kertaa minusta jopa tuntui siltä, että he kuuntelivat minua. Ei kaikkien miesten tarvitse olla suurmiehiä ja tehdä suuria tekoja, pienilläkin teoilla on merkitystä. Omasta mielestään nämä pojat olivat jo hävinneet miesten välisessä kilpailussa, vaikka he eivät edes ole vielä miehen iässä.
Kuuntelin sivusta mieheni keskustelua erään vanhemman, jo eläköityneen miehen kanssa. Ensimmäisessä vaiheessa tuo mies kertoi kaikki tekemänsä työt ja mieheni kuunteli. Toisessa vaiheessa hän kertoi viime päivien urheilusaavutuksensa ja mieheni kuunteli. Kolmannessa vaiheessa hän kysyi, mitä miehelleni kuuluu, mutta ei jäänyt kuuntelemaan vastausta, vaan ryhtyi neuvomaan, mitä mieheni tulisi elämässään tehdä ja mieheni kuunteli edelleen. Lopulta mieheni sanoi: ”Kuule, minä olen sydäntautinen mies enkä pysty enää kaikkeen siihen, mihin ennen.” Minun korvissani mieheni heikkous kuulosti vahvuudelta. Liian harva mies uskaltaa sanoa ääneen, että nyt en pärjää, tarvitsen apua.
Olen kirjoittanut tämän kaiken naisena, ehkä ajattelisin toisin, jos olisin mies, en tiedä. Olen kuitenkin elämässäni kuunnellut niin paljon ”aina oikeassa olevien miesten” neuvoja naisen elämästä, että kai minäkin voi jotain ymmärtää miehen elämästä. Isosiskona olen seurannut vierestä kolmen veljeni elämää ensin poikina ja sitten miehinä. Kaikki kolme eivät pärjänneet miehen maailmassa. Vaimona olen kolmenkymmenen vuoden ajan elänyt miehen rinnalla ja seurannut hänen kauttaan elämää miesvaltaisella ja perinteisellä miesten työpaikalla miespomojen alaisuudessa. Ei siellä jokainen mies pärjää. Äitinä olen kasvattanut yhden pojan nuoreksi mieheksi ja nähnyt, miten haasteellista on kasvaa pojasta mieheksi. Opona katselen joukkoa täysin hukassa olevia nuoria poikia, joista osa kokee jo peruskoulussa, ettei tule pärjäämään miesten maailmassa. Nuoret pojat kaipaavat rinnalleen miestä, jolle voi rehellisesti kertoa pelkonsa ja heikkoutensa. Miestä, joka kulkee rinnalla ja vakuuttaa heille, että kyllä sinä pärjäät. Mies saa myös itkeä ja olla heikko ja silti voi pärjätä. Ei tämä maailma niin paha paikka ole. Minäkin voin sanoa sen heille, mutta kaikesta tasa-arvosta huolimatta en ole mies.
Fantastic perspective! I found myself nodding along. For additional info, click here: LEARN MORE. What’s everyone’s take?