PUHETTA KUOLEMASTA

”Ei nyt puhuta tuollaisia:” sanoi kotikäynnillä oleva hoitaja isälleni hänen alkaessaan puhua kuolemasta. Ennen tätä tapahtumaa isäni oli puhunut jo muutaman tunnin ajan omasta kuolemastaan minulle. Yllätyin kotihoitajan vastauksesta.

Saman vastauksen kuulin Lotta-Sofia ja Jorma Saahkon radiohaastattelussa. Pappa Jorma Saahkon mainitessa, että kun aika minusta jättää, Lotta vastasi hänelle hyvin nopeasti: ”Ei nyt puhuta tuollaisia.” Pappa totesi, että ei sitten, ja vaikeni.

Vietämme vanhustenviikkoa teemalla Onni kasvaa yhteisöissä. Kotikaupungissani yhtenä vanhustenviikon ohjelmana seurakunta ja paikallinen saattohoitokoti järjestivät Death Cafe- tapahtuman, yhteisöllistä keskustelua kuolemasta kahvipöydässä. Olisin mielelläni osallistunut tähän tapahtumaan, mutta se ei ollut mahdollista työesteiden takia.

Ei ole elämää ilman kuolemaa eikä kuolemaa ilman elämää. Jokainen, joka on tänne kerran syntynyt, tulee kerran myös kuolemaan. Kuolemasta pitäisi voida puhua yhtä luonnollisena asiana kuin syntymästä.

Moni vanhus haluaa puhua kuolemasta, mutta me nuoremmat emme läheskään aina ole valmiita puhumaan siitä heidän kanssaan. Vanhuksilla on myös itsetuhoisia ajatuksia, joita pitäisi jaksaa kuunnella. On surullista, jos vanhus jää yksin näiden ajatustensa kanssa.

Eräs yli 90- vuotias sukulainen sanoi pari vuotta sitten, että pitikin elää niin terveellisesti, kun nyt täältä ei millään pääse pois. Elämänhalu oli kadonnut, mutta elämä jatkui ja jatkuu edelleen. Kuoleman pitäisi olla vanhuksen kanssa yhtä luonnollinen puheenaihe kuin terveelliset elämäntavat, ehkä jopa luonnollisempi.

36 vuotta sitten olin paikalla mummuni saadessa sydänkohtauksen. Se ei ollut ensimmäinen ja nitrot olivat sängyn vieressä. Kun nitroista ei ollut apua, vein mummun terveyskeskukseen ja siitä hänet lähetettiin saman tien sairaalaan. Seuraavana päivänä kävin sairaalassa katsomassa häntä ja ymmärsin, että en tulisi häntä enää näkemään. Siitä alkoi suruaikani mummun suhteen.

Mummun kuollessa olin nuori aikuinen, elämäni kunnossa ja tulevaisuus edessä. Sen jälkeen olen viettänyt monta suruaikaa. Kuoleman läheisyys on välillä ollut jopa pelottavan konkreettista. Parasta on ollut, että siitä on saanut puhua. Aarteita ovat olleet ihmiset, jotka ovat kuunnelleet.

Suurin onni on sellainen yhteisöllisyys, jossa voidaan puhua sekä kuolemasta että elämästä. Kuoleman todellisuuden hyväksyminen antaa arvon elämälle. Puhe kuolemasta ei tuhoa elämää vaan päinvastoin.

Jokainen joutuu jossain vaiheessa elämäänsä kohtaamaan kysymyksen, mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen. Siitäkin on hyvä puhua toisten ihmisten kanssa. Kristittynä uskon siihen, että Jeesus on ristillä voittanut kuoleman ja siksi maallinen kuolema on minulle portti iankaikkiseen elämään.