Taas oli yksi lukuisista oppivelvollisuuspalavereista. Palaverin tavoitteena on saada opiskelupaikka oppivelvolliselle nuorelle, joka ei ole aloittanut opiskelua lukuvuonna 2025-2026. Heitä on useita ja palavereita riittää.
Useista yrityksistä huolimatta en ole saanut yhteyttä nuoreen, hän ei ole vastannut puheluihin eikä viesteihin. Palaveri on sovittu huoltajan kanssa. Näin se yleensä menee, nuoreen ei saa yhteyttä ja asia etenee huoltajan kautta.
Huoltajalle ehdotin palaveriaikaa klo 12.00. Aamuaikoja ei kannata ehdottaa, sillä ne ovat aivan liian aikaisin. Tämä puolen päivän aikakin on huoltajan mielestä liian aikaisin, koska heillä on niin pitkä matka (alle 3 km) eikä jaksa herätä aikaisin. Tuttu tilanne, kaikki, mikä tapahtuu ennen puolta päivää, on yleensä liian aikaisin.
Pidän kuitenkin kiinni ehdottamastani ajasta ja palaveri saadaan sovittua. Tämä ei vielä tarkoita sitä, että huoltaja ja nuori todella saapuvat paikalle. Tällä kertaa onnistaa ja saamme palaverin pidettyä.
Palaverissa käy ilmi, että koulumatka tulisi olemaan tuo sama, eli noin kolmen kilometrin pituinen. Siis liian pitkä. Nuori ilmoittaa, että hän ei ainakaan kävele ja huoltaja miettii, miten noin pitkän matkan kulkeminen onnistuu.
Minä en näe asiassa mitään ongelmaa, onhan kyseessä fyysisesti terve, nuori ihminen. Mutta olenkin viranhaltija, joka ei ymmärrä monta muutakaan asiaa.
Tällaisia tapauksia on lukuvuodessa useita. Ongelma ei ole opiskelupaikan puute, vaan se, että nuori ei tule hänelle järjestettyyn opiskelupaikkaan. Ilmiö on tuttu jo peruskoulussakin. Syitä kotiin jäämiselle on useita, todellisia ja keksittyjä.
Maanantaina 13.10 MTV: n kymmenen uutisissa todettiin, että laajennettu oppivelvollisuus ei ole vähentänyt syrjäytyneiden nuorten määrää. Uutinen ei ollut yllätys koulupudokkaiden parissa työtä tekevälle viranhaltijalle. Mikä on sellainen oppivelvollisuus, johon ei käytännössä ole mitään pakotteita? Meillä on laki, jota ei ole pakko noudattaa.
Me keskustelemme, suostuttelemme ja motivoimme, ja lopputulos on usein täysi nolla. Kauniit puheet eivät auta.
Samoissa kymmenen uutisissa kerrottiin Lähi-Itään syntyneestä rauhasta. Israel ja Hamas vapauttivat panttivankinsa, kansa juhli panttivankien palauttamista ja syntynyttä rauhaa.
Risto E. J. Penttilä sanoi uutisten haastattelussa, että keskustelemalla tätä rauhaa ei olisi koskaan saatu syntymään, vaan tilanteen syntymiseksi piti ottaa kovat keinot käyttöön. Hän nimitti rauhaa pakotetuksi rauhaksi.
Jään miettimään tuota termiä, pakotettu rauha. Mikä olisi pakotettu oppivelvollisuus? Sana velvollisuus ei näytä tarkoittavan mitään näille oppivelvollisille? Mikä on sellainen laki, jonka noudattamista voidaan vaatia vain keskustelemalla?
Olisihan se hienoa, jos tässä elämässä kauniit puheet tehoaisivat ja asiat saataisiin hoidettua täydellisessä yhteisymmärryksessä ilman pakotteita. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että näin ei ole. Rahaa kuluu ja tulokset jäävät heikoiksi. Pitäisikö ottaa käyttöön pakotettu oppivelvollisuus tai puhua lain sijaan tarjotusta mahdollisuudesta opiskeluun?
