Tänään on kulunut 87 vuotta Suomen talvisodan alkamisesta. Siihen sotaan lähti myös minun isoisäni, lähti, eikä palannut. Hän hyvästeli nuoren vaimonsa ja vuoden vanhan tyttärensä ja lähti puolustamaan isänmaataan. Kesken jäi oman talon rakentaminen, mutta onneksi vain vinttihuoneen osalta, joten vaimo ja lapsi saivat jäädä asumaan omaan kotiin. Kesken on vintin rakentaminen edelleen, sillä rakentaja palasi sankarihautaan.
Voin vain arvailla isoäitini tunnelmia tuona päivänä, sillä hän ei koskaan kertonut niistä. Äidilleni ei jäänyt yhtään muistoa isästään, joten hänellä ei ole mitään kerrottavaa. On vain se, mitä joku toinen on hänelle kertonut eikä se ole paljoa.
Tänä päivänä muistisairaan äitini hoivakodin huoneessa ovat hyllyllä kuvat hänen vanhemmistaan. Äiti katsoo kuvia ja sanoo: ”Isä ja äiti.” Muistisairas äitini muistaa ja tunnistaa, isä ja äiti. Hyllyllä on myös kuvat meistä lapsista ja lastenlapsista. Äiti katsoo kuvia ja sanoo: ”En minä kyllä muista.” Mutta hän tunnistaa isän, josta hänellä ei ole yhtään omaa muistoa.
Tämä on pala minun sukuni historiaa, johon tuo päivä, 30.11.1939 vaikutti kohtalokkaalla ja pysyvällä tavalla. Valitettavasti maailmanlaajuisesti monen perheen kohdalla tuo päivä ei ole historiaa, vaan elävää todellisuutta tänäänkin. Isät lähtevät sotaan ja ovat sodassa. Äidit ja lapset ja kaikki siviilit selviävät kukin omalla tavallaan. Lapset jäävät isättömiksi ja äidittömiksi. Sota puhuu karua kieltään.
Ei tämän maailmanhistorian näin kuulunut mennä. Meidän piti oppia jotain menneiden sukupolvien sodista. Meidän piti ymmärtää, että ei koskaan enää. Me luulimme, että 2000- luvun ihminen on viisaampi ja sivistyneempi kuin menneiden vuosisatojen ihmiset. Kuinka väärässä me olimmekaan?
Olen saanut elää rauhan ajan lapsena, sotaorvon äitini ei tarvinnut jäädä meidän lasten kanssa yksin. Lapseni ovat saaneet elää rauhan ajan lapsina, minun ei ole tarvinnut jäädä lasteni kanssa yksin. Samaa toivon ja rukoilen myös tuleville sukupolville, ettei enää koskaan meidän tarvitsisi lähettää ketään sotaan.
En luota 2000- luvun ihmisten viisauteen ja sivistykseen. Teemme aivan samoja virheitä kuin menneet sukupolvet. En luota 2000- luvun johtajien oikeamielisyyteen enkä hyväntahtoisuuteen, sillä ihmisen vallanhalu on loputon. Karjalan evakon ja sotaorvon lapsena olen oppinut, että itänaapuriimme ei ole voinut koskaan luottaa.
Luottamus Jumalaankin horjuu ajoittain, koska on vaikea ymmärtää kaikkea sitä kärsimystä, minkä hän sallii tapahtuvan. Silti hän on ainoa, johon laitan turvani tässä epävarmassa maailmassa. Hän ei halua meidän kärsivän, vaan pelastuvan. Kunpa vain kuuntelisimme häntä.
