Olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni vahvasti aatteellisilla ja poliittisilla 1960- ja 1970- luvuilla. Urheiluseurat olivat poliittisia, ruokakaupat valittiin poliittisen aatteen perusteella, jopa lasten kerhot olivat joko poliittisia tai uskonnollisia. 1970- luvulla politiikka tuli myös kouluun. Tiesin hyvin, ketkä luokallani olivat vasemmistolaisia, ketkä oikeistolaisia ja ketkä uskovaisia. Lukiossa oli kerran viikossa oppilaiden pitämä päivänavaus ja ne olivat hyvin aatteellisia. Yhdellä viikolla oppilas piti päivänavauksen Leninin saavutuksista ja seuraavalla viikolla toinen oppilas soitti päivänavauksessa kappaleen, jossa sanottiin: ”Lenin makaa mausoleumissaan, mutta Jeesus, hän elää.” Ryhmien välinen vastakkainasettelu oli silloin arkipäivää. Vastakkainasettelu oli arkipäivää myös omassa suvussani. Äitini oli kotoisin pienestä satakuntalaisesta kylästä ja työläissuvusta. Isäni oli Helsingissä kasvanut yrittäjän poika. Heidän avioliittonsa myötä asettuivat vastakkain kaupunkilaisuus ja maalaisuus, korkeasti koulutettu ja vähemmän koulutettu, vasemmistolaisuus ja oikeistolaisuus sekä usko ja ateismi. Kovin helposti nämä kaksi sukua eivät sopeutuneet toisiinsa ja sen ristiriidan keskellä kasvoimme minä ja sisarukseni.
Eniten tämä sukujemme välinen ristiriita tuli esille suhteessani äidin isäpuoleen Arvoon. Koska olin isäni tytär, Arvo löi vahvan leiman otsaani ja kohteli minua sen leiman mukaan. Lapsena en asiasta muuta ymmärtänyt, kuin että meidän perheessä on jotain vikaa. Murrosiässä asia vähitellen avautui minulle ja ryhdyin innokkaasti kyseenalaistamaan saamaani leimaa. Kävimme Arvon kanssa monia kiivaita keskusteluja, koskaan hän ei ollut valmis oikeasti kuuntelemaan minua. Välillämme oli vahva vastakkainasettelu. Kaikesta huolimatta viihdyin hänen seurassaan, mielestäni hän oli mielenkiintoinen ihminen ja nuorena aikuisena näin hänet herkkänä miehenä. Kasvoin saamani leiman yläpuolelle.
Vastakkainasettelu on todellisuutta myös nykyaikana. Kansaa ei ole enää jaettu punaisiin ja valkoisiin, se oli se kuilu, joka oli minun ja Arvon välillä siitä huolimatta, että en ollut edes elänyt sisällissodan aikaan enkä koskaan ollut itse asettunut valkoisten puolelle. Tämän päivän ihmiset jaetaan suvaitsevaisiin ja suvaitsemattomiin, liberaaleihin ja konservatiiveihin, menestyneisiin ja syrjäytyneisiin. Jakoja on monenlaisia ja vihapuheet lentävät eri ryhmien välillä. Eikö ihminen ole oppinut mitään menneisyydestä? Edelleen osaamme lyödä leimoja toistemme otsiin ja sulkea toisemme väärin ajattelevien leireihin. Olemme ensimmäisen kiven heittäjiä, vaikka juuri siitä Jeesus aikanaan varoitti.
Arvolla oli tarina ja hänen tarinansa oli arvokas. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut valmis kertomaan minulle tarinaansa. Yritin monta kertaa kysellä häneltä hänen lapsuudestaan, nuoruudestaan ja koko elämästään ja joka kerta vastauksena oli syvä huokaus. Hän istui keittiön pöydän ääressä, katseli ikkunasta ulos, naputteli sormillaan pöytään ja huokasi. Elämäntarinaa en koskaan kuullut. Muilta ihmisiltä kuulemani perusteella olen saanut kuvan hänen elämästään. Hän oli syntynyt 1900- luvun alussa. Lapsuudessaan hän menetti isänsä punavankina sisällisodassa. Nuorena aviomiehenä ja isänä hän joutui sotaan. Sodasta hän palasi työkykyisenä, mutta kranaatinsirpaleen vahingoittamana. Sodan jälkeen hän menetti vaimonsa vakavan sairauden seurauksena ja jäi pienen tytön yksinhuoltajaksi. Kovia kokemuksia yhdelle miehelle. Niin kovia, ettei hän kyennyt niistä puhumaan nuorelle tytölle.
Jokaisella ihmisellä on tarina ja se tarina on kuulemisen arvoinen. Oma tarinansa kannattaa myös joskus kertoa. Rasistilla ja maahanmuttajalla on tarinansa, niin myös liberaalilla ja konservatiivilla, homoseksuaalilla ja tasa-arvoisen avioliittolain vastustajalla, opettajalla ja oppilaalla, työnantajalla ja työntekijällä, nuorella ja vanhalla. Kenenkään otsaan ei kannata lyödä leimaa ennen kuin on kuullut hänen tarinansa. Ihmisiä vastaan ei kannata taistella vaan heitä kannattaa kuunnella. Kuuntelemisen sijaan me leimaamme helposti toisemme mielipiteen perusteella foobikoiksi. Nykyaikana on kehitetty homofobia ja maahanmuuttofobia ja monta muuta fobiaa. Mielipiteiden takana ei silti välttämättä ole fobia, vaan elävä ihminen, jolla on oma arvokas tarinansa ja sen kautta oma elämänkokemuksensa.
Arvo jätti minulle arvokkaan perinnön. Hän vietti elämänsä viimeiset vuodet pyörätuolissa halvaantuneena. Hänen haudallaan seistessäni tunsin aitoa surua. Hänen kauttaan olen oppinut kuuntelemaan ja arvostamaan erilaisia ihmisiä. Olen oppinut näkemään herkän ihmisen kovan kuoren takana. Olen oppinut, että tärkeintä ei ole olla oikeassa vaan kohdella toista ihmistä oikein. Kannattaa jättää heittämättä se kivi, joka on kädessäni. Maailmassa on elänyt vain yksi ihminen, jolla olisi ollut oikeus heitellä kiviä. Hän ei heittänyt yhtään kiveä, vaan antoi kätensä ristiinnaulittaviksi. Siinä on hyvä syy pudottaa kivet maahan.
