Ollessani lapsi en kovin usein vieraillut mummoloissa enkä ainakaan yövieraillut. Toinen mummoni ei jaksanut lapsia, toinen mummoni olisi jaksanut, mutta hänen miehensä ei ja siksipä mummolavierailut jäivät vähiin. Ei se minulle lapsena ollut mikään ongelma, en osannut odottaa muuta.
Lasten- ja nuortenkirjailija Tuula Kallioniemi kertoi ET-lehden artikkelissa, ettei hän ota lastenlapsia yökylään ja siitäkös nousi keskustelu puolesta ja vastaan. Hän on siis samanlainen kuin minunkin isovanhempani, paitsi että minun isovanhempani eivät tehneet mitään meidän kanssamme. Ihmettelen tätä mustavalkoista keskustelua.
Omasta puolestani en sano mitään, koska en ole mummo. En voi edes tietää, tuleeko minusta joskus mummo. 30 vuotta sitten luulin, että minusta ei koskaan tule äitiä, sillä kaikista ei tule. Minusta tuli äiti, mutta kaikista äideistä ei tule mummoja. Omien lasten saamiseen voi edes jonkun verran vaikuttaa, mutta lastenlasten saamiseen ei meillä ole mitään osuutta. Mummous ei siis ole mitenkään ansaittu elämänvaihe.
Ja jos niitä lastenlapsia tulee, niin siinä sopassa on kovin monta lusikkaa. Tärkein lusikka ovat lapsen vanhemmat ja suhteet heidän kanssaan. On isovanhempia, jotka joutuvat hoitamaan lastenlapsiaan, koska omat vanhemmat eivät siihen kykene. On isovanhempia, jotka eivät saa hoitaa lastenlapsiaan, koska omat vanhemmat eivät siihen suostu. Ja sitten on niitä onnellisia tapauksia, joissa vanhemmat ja isovanhemmat saavat yhdessä jakaa rakkauttaan ja huolenpitoaan uudelle sukupolvelle.
Siinä sopassa on myös toisten isovanhempien lusikka. Lapsen vanhemmat saattavat suosia toisia isovanhempia ja toiset jäävät kakkosviulun soittajiksi. Lapsetkin saattavat suosia toisia isovanhempia ja taas toiset jäävät kakkosviulun soittajiksi. On myös tutkimuksia siitä, että äidin puolen isovanhemmat tulevat usein lapsille läheisemmiksi kuin isän puolen isovanhemmat. Onnellisia ovat ne isovanhemmat, jotka saavat sekä isän että äidin puolelta tasapuolisesti jakaa rakkauttaan ja huolenpitoaan lastenlapsilleen.
Edelleenkin on myös niitä isovanhempia, jotka eivät jaksa eivätkä halua hoitaa lastenlapsiaan. Onko se itsekästä vai ei, kuka senkin määrittelee. Ehkä se on vain pakon sanelema juttu. Isovanhemmat ovat elämäntilainteiltaan sekä fyysisiltä ja henkisiltä voimavaroiltaan erilaisia. Myös lapset ovat erilaisia. On lapsia, jotka uuvuttavat aikuisen puolessa tunnissa ja on lapsia, joiden seurassa omakin elämä piristyy. Onnellisia ovat sellaiset lapsi- isovanhempisuhteet, joissa jokaisella ikäpolvella on tilaa olla ja hengittää.
Jokainen arvioikoon oman ja lastenlastensa elämäntilanteen ja toimikoon siihen sopivalla tavalla. Terve itsekkyyskään ei ole paha asia, ehkä se on jopa parempi kuin marttyyrimaisesti lastenlastensa hoitajaksi alistunut mummo.
Mummoni mies ei jaksanut meitä lapsia, mutta mummoni keksi aina jonkun keinon olla meihin yhteydessä. Joskus kävin vain mummolan pihalla enkä nahnyt koko miestä. Lähtiessäni mummo sujautti taskuuni setelin ja kuiskasi korvaani: ”Älä sitten vaan kerro Arvolle.” Minä tiesin aina, että mummo rakastaa minua. Tiedän sen vieläkin ja se riittää.
