Äitini isäpuolella oli tapana ”viihdyttää” meitä lapsia kertomalla äitinsä kuolemasta. Kyseinen mummo oli asunut poikansa perheen kodin vinttikamarissa ja myös kuollut sinne. Vinttikamari oli niin vaikean kulkureitin takana, että mummon ruumista ei saatu huoneesta alas muuten kuin pudottamalla se ikkunasta lumihankeen.
Me lapset kuuntelimme ihmeissämme tuota ei niin lasten korville soveliasta tapahtumaa kerta toisensa jälkeen. Mummon vinttikamari oli pieni huone pimeän ja rakentamattoman vintin perällä.
Lapsuudessani 1960- luvulla oli yleistä, että vanhukset asuivat lastensa perheissä. Perheen elintason mukaan asumisolosuhteet vaihtelivat ala-arvoisesta vinttikamarista mukaviin huoneisiin. Joillakin oli sisävessa ja joillakin vessan virkaa hoiti emaliämpäri sängyn vieressä.
Se oli aikaa, jolloin vanhusten hoito oli pääasiassa omaisten vastuulla. Miehet kävivät töissä, naiset hoitivat kodin, lapset, vanhukset ja maaseudulla myös lehmät. Kovin paljon on elämä muuttunut noista ajoista.
Työeläkevakuutusyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murto ehdotti, että aikuiset lapset ottaisivat enemmän vastuuta ikääntyvien vanhempiensa hoidosta. Ehdotus on saanut minut muistelemaan kotihoidossa olleita lapsuuteni vanhuksia. He eivät saaneet tasa-arvoista hoitoa.
Ehdotus on myös saanut minut miettimään, mitä se lisävastuu käytännössä tarkoittaa. Paluu 1960- luvulle ei ole mahdollista eikä kannatettavaa. Yksinäinen vinttikamari ei ole ihanteellinen hoitopaikka vanhukselle.
Kuulun tuohon aikuisten lasten joukkoon, jolla on ikääntyneet vanhemmat. Monet meistä kantavat jo nyt suuren osan vanhempiemme hoivavastuusta. Moni tekee sen oman jaksamisensa, terveytensä ja taloudellisten resurssiensa äärirajoilla.
Kun puhutaan omaisten vastuusta vanhusten hoidossa, puhutaan ihmiselämän pisimmästä ja herkimmästä ihmissuhteesta. Ikääntyvien vanhempien hoidossa lapset joutuvat elämäntilanteeseen, jossa jokainen joutuu ns. sukeltamaan syvään päätyyn osaa uida tai ei.
Omainen ei ole ammattilainen. Edes terveydenhuollon ammattilainen ei ole omille vanhemmilleen ensisijaisesti hoitaja, vaan edelleen heidän lapsensa. On elämän riipaisevimpia kokemuksia syöttää ensimmäisiä kertoja omaa vanhempaansa tai vaihtaa hänelle vaippaa.
Lapset ovat mahdollisimman pitkälle lojaaleja omille vanhemmilleen. Lapset ja nuoret puolustavat viimeiseen asti mielenterveysongelmaisia, alkoholisoituneita tai väkivaltaisia vanhempiaan. Niin myös aikuiset lapset, viimeiseen asti he pyrkivät hoitamaan asiat vanhempiensa parhaaksi.
Aikuisella lapsella, joka ei halua tai kykene hoitamaan ikääntyneitä vanhempiaan, on siihen syynsä. Hoitaminen saattaa avata hyvinkin kipeitä traumoja lapsuuden ja nuoruuden ajoilta, kaikilla ei ole ollut onnellista lapsuutta ja rakastavia vanhempia.
Ei ole aikuisen lapsen eikä vanhuksen etu, että hoitamisesta tehdään velvoite. Omien vanhempien hoitamiseen on hyvä antaa mahdollisuus silloin, kun asianosaiset kokevat sen hyväksi vaihtoehdoksi. Kokonaisvastuu olkoon kuitenkin yhteiskunnalla, sillä ainoastaan sillä tavalla on mahdollista tarjota huolenpitoa jokaiselle ikäihmiselle.
”This article is real
”Thanks for sharing such valuable information!”