Lapsuuteni aikuiset sanoivat, saisit hävetä.
Ja niin häpeä istahti olkapäilleni,
se hiipi ajatuksiini ja valtasi olemukseni.
Häpesin läpi lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden.
Niin paljon turhaa häpeää.
Niin paljon elämää rajoittavaa häpeää,
kunnes tuli päivä,
jolloin olin hävennyt itseni uuvuksiin.
Ja silloin,
häpeästä uupuneena mieleeni hiipi kysymys,
mitä minä häpeän.
Ei ole häpeä puhua niin kuin puhun.
Ei ole häpeä liikkua niin kuin minä liikun,
pukeutua niin kuin pukeudun,
olla hidas tai nopea,
arka tai rohkea,
nuori tai vanha.
Ei ole häpeä olla minä.
Ja vihdoin karistin häpeän olkapäiltäni, ajatuksistani, olemuksestani.
Se pyrki takaisin uudelleen ja uudelleen,
minä karistin sen uudelleen ja uudelleen,
kunnes se oli pois.
Katsokaa, tässä minä olen, ilman häpeää.
Kuunnelkaa, kun minä puhun, ilman häpeää.
Tämä on minun elämäni, enkä häpeä sitä.
