Kohtasin yli kahdeksankymppisen näkövammaisen miehen. Hän oli kiinnittänyt villapuseronsa helmaan viisi pientä pyykkipoikaa ja ryhtyi esittelemään minulle niiden merkitystä. Ensimmäinen pyykkipoika muistutti häntä kiittämisestä, hän kertoi kokevansa tärkeäksi sen, että muistaa kiittää joka päivä edes yhden kerran ja siksi hän oli laittanut yhden pyykkipojan muistuttamaan siitä. Välillemme syntyi mielenkiintoinen keskustelu kiittämisestä ja elämästä yleensä. Niin mielenkiintoinen, että muiden pyykkipoikien merkityksen kertomiseen emme ehtineet.
En tunne miestä enkä tiedä hänen elämästään mitään, nimikin jäi kysymättä. Hän oli tullut seurakunnan järjestämään tilaisuuteen, jossa esiteltiin näkövammaisille ihmisille erilaisia apuvälineitä ja sen perusteella hän oli näkövammainen. Esittelytilaisuuden aihe oli ”kun silmälasit eivät riitä” ja se on ilmeisesti hyvä määritelmä myös näkövammaisuudelle. Minulla on silmälasit ja ne riittävät mainiosti korjaamaan näköongelmani. Miehellä ei ollut silmälaseja ja siitä huolimatta hänen näkökykynsä oli puutteellinen, en tiedä, kuinka vahvasti puutteellinen. Ikänsä hän kertoi ja siitä päätellen hän on syntynyt joskus 1930- luvulla. Tiesin hänestä siis kolme asiaa, jotka eivät äkkiseltään ajatellen herätä kiitosmieltä: 1) hänen lapsuutensa oli kulunut sodan varjossa eikä silloin kenenkään elämä ole ollut aivan helppoa, 2) hän oli näkövammainen eikä sekään varsinaisesti herätä kiitosmieltä ja 3) hän oli vanha, joten todennäköisesti hänen elämäänsä kuuluu myös iän mukanaan tuomia ongelmia. Minkään pinnallisen onnellisuusmittarin mukaan hän ei ole elämän lempilapsi, jonka päivät täyttyisivät kiitosaiheista. Silti hän halusi joka päivä kiittää.
Kiitollisuus on paljon enemmän kuin se, että etsii jokapäiväisestä elämästään hyviä asioita. Elämässä saattaa olla paljon sellaisia päiviä, joskus jopa vuosia, jolloin tapahtuu enimmäkseen vaikeita ja surullisia asioita. Joidenkin ihmisten elämässä sellaisia päiviä tai vuosia on enemmän kuin toisten elämässä, elämä kun ei jaa antimiaan tasapuolisesti. Voisi kuvitella, että terveet ovat kiitollisempia kuin sairaat, samoin rikkaat enemmän kuin köyhät, mutta näin ei ole. Lomamatkalla paratiisisaarella auringonpaisteessa saattaa kohdata täysin elämäänsä kyllästyneitä ja kiittämättömiä ihmisiä. Ehkä elämä tuntuu hyvältä ja kiitosaiheita löytyy juuri sen lomamatkan ajan, mutta sitten tapahtuu paluu ankeaan arkeen ja tylsään todellisuuteen ja kiitosmieli jää aurinkorannalle. Minä kohtasin kiitollisen ihmisen harmaana marraskuisena päivänä sateisessa Suomessa, kaukana auringonpaisteesta ja palmujen katveesta, emme istuneet loistavan ravintolaillisen vaan kahvikupillisen ja sämpylän ääressä ja siinä meidän oli hyvä olla.
Apuvälineistä huolimatta näkövammainen ihminen tarvitsee myös toista ihmistä avukseen, moni asia on riippuvainen avustajasta. Kiitollisuus ei siis nouse omasta osaamisesta ja pärjäämisestä. Eihän tässä elämässä kukaan selviä täysin yksin, joku voi kuvitella selviävänsä, mutta todennäköisesti elämä pudottaa joskus maanpinnalle ja se pudotus voi olla kova. Olemme tässä maailmassa toisiamme varten. Toimintakeskuksessa oli hyllyllä pieniä, savisia patsaita, kaksi ihmishahmoa käsikkäin, joilla oli selässä yhteinen siipi. Siipirikkoja me olemme kaikki, yksi yhdella ja toinen toisella tavalla. Vaikka en ole ole näkövammainen, koska silmälasit riittävät korjaamaan näköongelmani, olen silti monella tavalla saanut elämässä siipeeni. Me erilaiset siipirikot voimme täydentää toinen toistamme ja yhdessä hakeutua suuren ”siipitohtorin” hoitoon, hänen hoidossaan saa kokea myös kiitollisuutta. Saima Harmaja ilmaisee asian hienosti runossaan: ”Oi Jumala siipeni murtuneet, ota käsiisi ihmeellisiin, olen lentänyt liian kauas, olen lentänyt eksyksiin”.
Sateinen marraskuinen päivä pimeni illaksi ja ulkona harmaa väri muuttui mustaksi. Apuvälineiden esittelytilaisuus loppui ja tuli kotiinlähdön aika. Lähtiessään mies kiitti kohtaamisestamme ja siihen kiitokseen oli helppo yhtyä. Kiitollisella mielellä lähdin kotimatkalle. Kohtaaminen oli ajallisesti lyhyt, mutta sitäkin merkittävämpi. Tuon päivän jälkeen olen usein ajatellut vanhaa näkövammaista miestä ja jokaisena päivänä olen kiittänyt hänestä. Omalta osaltaan hän toi valoa pimeän marraskuun keskelle ja sain viettää hänen kanssaan hetken yhteisen siiven alla.
