Kyllä tätä on odotettu, vihdoin päättyy lukuvuoden mittainen piina. Päättyvät aamut, jolloin joutuu pelonsekaisin tuntein lähtemään kouluun. Päättyvät päivät, jolloin joutuu pelonsekaisin tuntein istumaan oppitunneilla, selviytymään kouluruokalassa ja välitunneilla. Päättyvät päivät, jolloin joutuu sietämään huutelua, ilkeitä kommentteja, tönimistä ja yksinäisyyttä. Vihdoinkin.

Kaiken tämän kouluviidakon keskellä moni nuori on kovin yksin. Joku sinnittelee lukuvuoden läpi hiljaa kärsien. Joku toinen ei jaksa sinnitellä, vaan päättää jäädä kotiin, ensin yhdeksi päiväksi, sitten viikoksi ja lopulta siinä vierähtää huomaamatta koko lukukausi. Vihdoinkin on kesä eikä tarvitse enää sinnitellä.

Apua on tarjolla, on opettajia, ohjaajia, valmentajia, kuraattoreita, psykologeja, nuorisotyöntekijöitä, terveydenhoitajia, poliiseja, lukematon määrä aikuisia auttajia. On projekteja, hankkeita, tutkimuksia, yhteisiä tiedotustilaisuuksia, kaikkea mahdollista. Miksi mikään apu ei riitä?

Niin monta tarinaa mahtuu kuluneeseen lukuvuoteen. On tarinoita yksinäisyydestä, ahdistuksesta, peloista, kiusaamisesta, kotiin jäämisestä, syrjäytymisestä. Koulupudokkaiden ohjaaja kuulee monta tarinaa, kuulee ja ymmärtää, yrittää auttaa ja huomaa olevansa aivan liian voimaton näiden tarinoiden keskellä.

Eivät nämä syrjäytyneet lopu, jos kouluissa meno ei rauhoitu. Eivät pudokkaat lopu, jos kodeissa on pudottu yhteiskunnan kyydistä. Ei pelko lopu, jos pelon aiheuttajat mellastavat vapaasti luokkahuoneissa ja koulujen käytävillä. Ei nuorelta lopu pelko, jos aikuinenkin pelkää.

Vihdoinkin viimeinen viikko ja vihdoinkin aikaa hengähtää. Olisiko myös aikaa ja mahdollisuuksia tehdä suunnan muutos kohti turvallisempaa seuraavaa lukuvuotta.

Meillä on toimiva koulusysteemi, meillä on ammattitaitoiset ja työhönsä sitoutuneet opettajat ja meillä on paljon oppimishaluisia nuoria. Meillä on myös liian äänekäs ja vaikutusvaltainen käytöshäiriöisten nuorten vähemmistö terrorisoimassa enemmistön toimintaa.

Voisimmeko saada koulusta pois heidät, jotka eivät kykene sopeutumaan koulun sääntöihin, jotta oppimishaluisten ja -kykyisten nuorten ei tarvitsisi pelätä? Voisivatko koulussa saada äänensä kuulumaan he, jotka kykenevät rakentamaan yhteishenkeä eivätkä he, jotka kylvävät ympärilleen pelkoa? Voisiko koulusta tulla työpaikka, jossa opettajia kuunneltaisiin ja kunnioitettaisiin?

Kovasti toivoisin, että he, jotka tämän lukuvuoden ovat käyneet koulua pelokkaina ja syrjittyinä, voisivat aloittaa seuraavan lukuvuoden turvallisin mielin. Eivät he välttämättä tarvitse auttajia, vaan turvallisen koulun ilman pelkoa.

Vastaa