Talviolympialaiset päättyivät ja niiden myötä on tullut taas monenlaisia ajatuksia huippu-urheilun ja myös harrastajaurheilun maailmasta. Urheilun harrastajan  ja myös harrastajakilpailijan maailma on minulle melko tuttu, sillä vielä lähes kuusikymppisenä naisena osallistun säännöllisesti sulkapallon harrastekisoihin. Lukiessani tai kuunnellessani olympiaurheilijoiden haastatteluja, samaistun helposti heidän kokemuksiinsa. Huippu-urheilussa on paljon suuremmat panokset kuin harrastajaurheilussa, mutta samat ajatusrakennelmat pyörivät urheilijan mielessä. Eniten minua koskettaa häviäjien asema, sillä häviäminen on taitolaji ja siinä lajissa jää helposti sivustakatsojan rooliin. Jokaisessa kilpailussa on kuitenkin enemmän häviäjiä kuin voittajia, sillä vain yksi voi voittaa ja mitaleja riittää korkeintaan kolmelle parhaalle. Siitä huolimatta viimeisenkin sijan saavuttanut olympiaurheilija on oman lajinsa huippu. Taitoluistelija Emmi Peltonen on oivaltanut tämän hienosti, sillä hän hehkutti jokaisessa haastattelussa, kuinka hieno asia ja upea kokemus on olla mukana olympiakisoissa. Usein tämä hehkutus ei riittänyt toimittajille, vaan he pyrkivät sitkeästi kaivelemaan esiin suorituksen virheitä, mutta onneksi nuori urheilija pysyi uskollisesti omassa hienossa kokemuksessaan, hän oli kisoissa nauttimassa hyvästä suorituksesta eikä itkemässä epäonnistumisiaan.

Aina ei kuitenkaan pysty nauttimaan hyvästä suorituksesta eikä kisatunnelmasta, vaan itku pyrkii pintaan. Huippu-urheilijakaan ei aina tunne olevansa lajinsa huippu, vaan pikemminkin häpeäpilkku. Tämän tunteen toi hyvin esille ampujahiihtäjä Mari Laukkanen naisten 4 x 6 km: n viestikisan jälkeen sanoessaan: ”En suostu katumaan sitä, että olen yrittänyt. Kovin tunne, mitä urheilija kantaa, on häpeä. Se on semmoinen tunne, josta on päästävä yli. On aika rankkaa tuntea huonoa oloa asiasta, josta pitää niin paljon. Joko huonosta olosta on luovuttava tai sen aiheuttajasta. Eihän tässä ole järkeä kärsiä näin paljon.” Urheilu ei ole pelkkää voiton tunnetta, usein se on pettymystä, häpeää ja kärsimystä. Jokaisella suorituksella on hintansa ja joskus se hinta tuntuu liian kovalta. Urheilussakin pitäisi riittää se, että tekee parhaansa eikä silloin ole mitään hävettävää. Hävettävää pitäisi olla niillä ihmisillä, jotka vaativat toiselta ihmiseltä enemmän kuin mihin tämä pystyy. Olen samaa mieltä Mari Laukkasen kanssa siitä, että joskus tappion kokenut urheilija joutuu kärsimään liian paljon ja liian yksin. Laukkanen teki oman suorituksensa ja sen pitäisi riittää meille penkkiurheilijoille.

Häpeää voi tuntea sellainen urheilija, jolla ei olisi mitään syytä hävetä ja vastaavasti toisella urheilijalla olisi ehkä syytä hävetä eikä hän häpeä ollenkaan. Urheilun maailma ei ole läheskään joka suhteessa rehellinen ja puhdas. Naisten taitoluistelussa kultamitalin voittanut nuori venäläinen (vaikka Venäjä oli virallisesti suljettu pois kisoista) Alina Zagitova sanoi, että urheilu on sotaa. Liekö ollut sotataktiikkaa, kun Krista Pärmäkoski ei naisten 30 km: n hiihdossa huutanut itävaltalaiselle hiihtäjälle, että tämä hiihti vahingossa väärälle ladulle. Pärmäkoski sanoi, että hän halusi varmistaa oman mitalinsa eikä siksi varoittanut kilpakumppania, vaikka huomasi tämän virheen. Tällä taktiikalla saatiin yksi kilpakumppani ulos kisasta. Urheilu on sotaa ja sodassa on aivan omat moraalisääntönsä.

Olympialaisten päätyttyä minulla oli oma pieni harrastesulkapallon kilpailuni. Alkutalven voittoputki katkesi ja hävisin pelini puolet nuoremmalle vastustajalle. Vaikka kuinka yritin selittää itselleni, että pelasit hyvin eikä ole mitään hävettävää, häpesin kuitenkin ja kyyneleet pyrkivät silmiini. Siihen hätään löysin YouTubesta pikaluistelija Mika Poutalan videon, jossa hän kertoi tunnelmiaan jäätyään olympialaisissa neljänneksi 500 metrin luistelussa. Hän sanoi miettineensä, mikä hänen elämässään muuttuu tämän tappion myötä ja todenneensa, että ei mikään. Hänellä on edelleen hyvä perhe ja monta muuta hyvää asiaa. Kisoissa hänellä oli vain jotain saavutettavaa, mutta ei mitään menetettävää. Niin se on, urheilussa voi saavuttaa jotain, mutta todella tärkeät saavutetaan urheilun ulkopuolella. Mika Poutalan sanoma oli: ”Sinä olet rakastettu ja sinä kelpaat!” Tärkeintä on olla rakastettu, voittajana tai häviäjänä. Rakastetun ihmisen ei tarvitse hävetä, ei ainakaan, jos on rehellisellä suorituksella tehnyt sen, mihin pystyi. Enempää ei kukaan voi vaatia.

Vastaa