Olen kasvanut perheessä, joka on muuttanut useaan kertaan isän työpaikan perässä. Jokainen muutto merkitsi isälleni edellistä parempaa asemaa työelämässä ja päädyttyään lopulta johtavassa asemassa olevaan eläkevirkaansa minä olin jo 15-vuotias ja melkein suuntaamassa kohti omaa työelämääni. Muuttaminen paikkakunnalta toiselle ei vaatinut suuria asuntojärjestelyitä, koska asuimme aina työsuhdeasunnossa. Saapuessamme uudelle paikkakunnalle siellä oli hyvä ja iso asunto odottamassa, paikalliset muuttomiehet pihalla valmiina kantamaan tavaroitamme ja kahvipöytä katettuna. Tällaisten tervetulotoivotusten saattelemana oli hyvä aloittaa elämää uudella paikkakunnalla.
Me asuimme isän työsuhdeasunnossa ja samalla tavalla asui myös suuri osa kavereistani paikkakunnasta riippumatta. Kauppiaan tytär asui kaupan yläkerrassa, pankinjohtajan lapset asuivat pankin yläkerrassa, opettajien lapset opettajien asuintaloissa, tehtaalaisten lapset tehtaan asuntoloissa ja voimalaitostyöntekijöiden lapset voimalayhtiön rivitaloissa. Asuinpaikoista saattoi päätellä luokkakavereiden vanhempien ammatin. Niin kului lapsuus ja nuoruus.
Oman työelämäni aloitin myös muuttelemalla paikkakunnalta toiselle. Opiskeluaikana vietin kesät kesätöissä eri puolilla Suomea ja asuin työpaikkojen asuntoloissa. Valmistuttuani ensimmäiseen ammattiin muutin taas työn perässä uudelle paikkakunnalle. Hyvä oli 22-vuotiaan vastavalmistuneen ammatti-ihmisen lähteä ensimmäiseen vakituiseen virkaansa ja muuttaa työsuhdeasuntona saatuun tilavaan kaksioon. Ensimmäinen suurempi ostokseni oli vanha Toyota Corolla, jolla ajelin ensimmäiseen omaan asuntooni pää täynnä suuria odotuksia ja tulevaisuudensuunnitelmia. Elämä hymyili ja kaikki tuntui mahdolliselta. Olin valmistunut, saanut viran ja sen myötä asunnon, siitä oli hyvä lähteä rakentamaan omaa elämää ja perustamaan perhettä.
Nykyisin puhutaan paljon työn perässä muuttamisesta. Hyvä on meidän eläkeiän saavuttaneiden tai eläkeikää lähentelevien ihmisten huudella nuoremmille sukupolville, että muuttakaa vain, niin minäkin olen nuorena tehnyt. Me olimme oman aikamme lapsia ja niin ovat myös nykyiset nuoret aikuiset. Missä ovat tänä päivänä ne vakituiset virat ja halvat työsuhdeasunnot? Missä on se työnantaja, joka odottaa 22-vuotiasta vastavalmistunutta ammatti-ihmistä tervetuliaiskahvin kanssa? Taitavat nekin olla oman aikansa ilmiöitä, jotka ovat jääneet menneelle vuosituhannelle. Turvatun työpaikan perässä on helppo muuttaa ja kantaa huonekalunsa valmiina odottavaan työsuhdeasuntoon, siitä vain keräämään vuosilomapäiviä ja ikälisiä. Ehkä minäkään en aikanaan olisi muuttanut pienipalkkaisen ja muutaman kuukauden kestävän pätkätyön perässä, hankkinut itse asuntoa ja lähtenyt kohti tuntematonta ainoana toivona työn ilo. Minä muutin, koska sain työn, jonka varassa uskalsin lähteä rakentamaan omaa elämääni ja tulevaisuuttani.
Työnantajat eivät ole hyväntekijöitä eikä heidän tarvitsekaan olla, sillä heidän tehtävänsä on saada yrityksensä ja toimipaikkansa toiminta kannattavaksi, siihen he tarvitsevat työntekijöitä. Työntekijät eivät ole heille mikään välttämätön paha, vaan välttämätön voimavara, jonka avulla heillä on mahdollisuus tehdä voittoa. Aloittaessani oman työelämäni olin valmis antamaan tietoni ja taitoni työnantajani käyttöön. Tein työni parhaan kykyni mukaan ja minua kohdeltiin työpaikalla hyvin. Jokainen nuori tai vanha työntekijä on edelleen ystävällisen kohtelun ja kunnioituksen arvoinen. Metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan, työntekijöihinsä sitoutunut ja heitä hyvin kohteleva työnantaja saa työntekijät sitoutumaan työhönsä ja tekemään työnsä parhaalla mahdollisella tavalla. Minä halusin olla hyvä työntekijä ja olen halunnut sitä koko työelämäni ajan. Kiitollisella mielellä muistelen ensimmäistä esimiestäni, sain hyvän alun työelämässä. Vieläkin näen silmissäni hänen ystävälliset ja hymyilevät kasvonsa.
Työntekijätkään eivät ole hyväntekijöitä eikä heidän työpanoksensa saisi olla alennusmyynnissä. Työnsä tehnyt työntekijä on palkkansa ansainnut, ei hän tee työtä lihottaakseen ainoastaan työnantajansa kukkaroa, vaan saadakseen itselleen ja perheelleen riittävän elintason. Nuorena työntekijänä tilipäivä oli suorastaan eksoottinen kokemus, olinhan vihdoinkin saanut työn, josta maksettiin kunnollista palkkaa ja jonka turvin saatoin elää itsenäistä elämää. Edelleenkin tilipäivä on se päivä, joka motivoi työssä. Mitättömän pieni palkka ja jatkuva rahapula työnteosta huolimatta ei motivoi tekemään työtään hyvin, se tekee ainoastaan katkeraksi. Työnantajat tarvitsevat työntekijöitä ja työntekijät tarvitsevat työnantajia, ei siinä tarvitse toisen olla toista parempi, kummallekin riittäköön riittävän hyvä elintaso. Minun mielestäni sopiva aktivointimalli olisi vakituinen työ, riittävän hyvä palkka ja ystävällinen kohtelu, eiköhän silloin ala työhaluja löytyä.
