Heräsin kauniina, aurinkoisena heinäkuun lopun aamuna kesäpaikassamme Lapissa. Käsi tavoitteli vieressä nukkuvaa miestä löytämättä kohdettaan, vieressä oleva paikka oli tyhjä. Rentoutuneena hyvin nukutun yön jäljiltä jäin loikoilemaan paikalleni, kohta kuulin ulko-oven kolahduksen ja mies astui ovesta sisälle. Sen enempää odottelematta hän tokaisi: ”Kyllä sinusta nyt tulee leski.” Kului hetki, ennen kuin tajusin hänen sanojensa merkityksen, sitten nousin istumaan sängyssäni ja kysyin: ”Soittiko lääkäri?” Hän oli kesäkuun alussa käynyt sairaalassa tutkimuksissa ja tutkimusten johdosta oli pari päivää aikaisemmin ollut lääkärin soittoaika, joten olimme odotelleet puhelua. Puhelua ei kuitenkaan ollut kuulunut ja tuona aamuna hän oli soittanut itse sairaalaan. Lääkäri ei ollut soittanut, koska he eivät halua ilmoittaa ikäviä uutisia puhelimessa. Soittoaika oli sovittu siksi, että olimme melkein tuhannen kilometrin päässä kotoa ja vastaanottoaika oli vasta elokuussa. Miehen soittaessa sairaalaan, hän ei ollut meinannut ensin saada lääkäriä puhelimeen, mutta sitkeän yrittämisen jälkeen onnistunut siinä. Lääkäri ei ollut halukas kertomaan mitään puhelimessa, mutta jälleen sitkeän tivaamisen jälkeen lääkäri oli sanonut heidän epäilevän laajalle levinnyttä syöpää. Omassa päässään mies oli saman tien tehnyt johtopäätöksen, että elinaikaa on jäljellä noin kolme kuukautta ja sitten minusta tulee leski.
Sinä heinäkuisena aamuna elämämme muuttui pysyvästi. Käsittämättömän suuri huoli ja pelko laskeutui aurinkoisen päivän ylle. Kaikki oli ennallaan eikä kuitenkaan mikään ollut ennallaan. Elimme ja toimimme, kuten normaalina päivinä eikä mikään tuntunut normaalilta. Mies lähti Ounasjoen rantaan kalaan, hän kulki virvelinsä kanssa pitkin joen rantaa, minä seurasin paikallani seisten hänen menoaan, katselin vuorotellen virtaavaa jokea ja miestä. Vähitellen hän liikkui kauemmaksi minusta, lopulta näin vain pienen hahmon joen rannassa ja mietin, että näinkö tässä elämässä käy, vähitellen hän erkanee minusta ja jään yksin seisomaan kotirantaan. En voi tehdä muuta kuin seisoa ja katsella hänen liukumistaan pois ulottuviltani. Pitkän ajan kuluttua hän tuli kalansaaliin kanssa, laittoi kalat savustuspönttöön ja unohti ne sinne. Mitä väliä on palaneilla kaloilla, kun koko elämämme oli palamassa karrelle.
Ennen lähtöämme Lapista kotimatkalle kiersimme läpi kaikki paikat ja mies selosti minulle, mitä pitää tehdä ensi kesänä, kun tulen yksin tai lastemme kanssa kesän viettoon. Kuljin hänen perässään ja mietin, pystynkö ikinä tulemaan tänne ilman häntä. Tämä on hänen kotipaikkansa ja täynnä yhteisiä muistoja, ilman häntä minulla ei ole täällä mitään. Kun pitkän kotimatkan jälkeen saavuimme kotiin, olo oli helpottunut, tuntui siltä, että kotona on turvallista ja elämä jatkuu sen sijaan, että se Lapissa pysähtyi täysin.
Viimeisenä iltana ennen sairaalaan lähtöä kävimme yhdessä rauhallisella kävelylenkillä meille tutuilla metsäteillä. Puhuimme yhteisestä elämästämme ja mies suunnitteli hautajaisiaan. Siinä kävellessämme jokin käsittämättömän suuri rauha täytti mielemme. Ahdistus ja pelko oli käsittämättömän suuri, mutta samalla sisimpäämme syntyi varmuus siitä, että koko elämämme ja kuolemamme on Jumalan hyvissä käsissä. Jälleen oli kaunis ja aurinkoinen loppukesän ilta, kaikkialla oli niin taivaallisen kaunista ja rauhallista. Me mietimme sitä taivasta, jonne olemme matkalla. Sanoin miehelleni, että minun matkani on vielä kesken, mutta tulen perässä sitten, kun minun aikani koittaa. Taivastoivo nousi pelon rinnalle. Olimme valmiita kohtaamaan seuraavan päivän ja sen tuomat uutiset.
Aamulla lähdimme ajamaan sairaalaan. Mies meni vastaanotolle ja minä kuluttelin tyttäremme kanssa aikaa kaupungilla. Hyvissä ajoissa palasimme sairaalaan odottamaan ja olimme siellä valmiina miehen tullessa vastaanotolta. Hänen kävellessään meitä kohti näin jo kasvoista, että ehkä hän ei kuolekaan ennen ensi joulua. Diagnoosi ei ollut laajalle levinnyt syöpä vaan sydänsarkoidoosi. Vakava tauti sekin, joka oli aivan liian kauan saanut tehdä tuhojaan hänen elimistössään, mutta jonka kanssa elämä kuitenkin saattaa jatkua. Olimme saaneet kovan diagnoosin, mutta me menimme tyttäriemme (toinenkin tytär oli saapunut kaupunkiin) kanssa juhlimaan sitä pizzan merkeissä. Olimme varautuneet pahimpaan, mutta saimmekin toiseksi pahimman ja olihan siinä juhlan aihetta. Olemme edelleen taivasmatkalaisia ja kiitollisia siitä, jos sittenkin saamme molemmat lähteä sinne vasta vähän myöhäisemmällä junalla. Illalla nukkumaan mennessämme silittelin mieheni päätä ja ajattelin, kuinka onnellinen olen, jos saan vielä vähän pidempään pitää hänet vieressäni.
<3